Säveltäjältä

Suurin ilo näissä IAT:n leffaprojekteissa on se, että säveltäjänäkin saa olla mukana hyvin varhaisesta käsikirjoitusvaiheesta saakka. Prosessin seuraaminen mahdollistaa sen, että myös musiikki-ideoita voidaan pyöritellä pitkään ja hartaasti.

Tavalliseen tapaan ideoimme ohjaajan kanssa musiikkia jo elokuvan käsikirjoitusvaiheessa, keväällä 2010, keskustellen leffan tunnelmasta ja musiikin roolista elokuvassa. Pohjalle totta kai katsottiin myös Bergmania, Tarkovskia ja Felliniä, ja Spotifyhin kerättiin pitkä inspiraatioplaylist, joka vielä täydentyi prosessin edetessä. Päätimme myös, että emme halua musiikkia, joka vain alleviivaa jotain kuvassa olevaa tai ohjaa katsojan huomiota tiettyyn suuntaan, vaan musiikkia, joka kertoo myös omaa tarinaansa – kertoo jostain, mitä kuvassa ei välttämättä näy. Kokeilevampaa ja rohkeampaa musiikkia, jolla on itsenäisempi rooli!

Elokuvan leikittelevin kappale Älä vuskaa! eli pojan leikki valvontahuoneen kameroiden kanssa syntyi melko varhaisessa vaiheessa, perinteisesti pianon ääressä. Sen lopullinen sovittaminen kuvaan ei ollutkaan niin vaikeaa kuin kuvittelin. Valmiista leikkauksesta löytyi melko nopeasti pulssi 130 iskua minuutissa, johon suurin osa kuvien leikkauksista sopi. Tein listan kuvassa olevista tärkeistä tapahtumista ja siitä, kuinka monta iskua missäkin kohtauksen jaksossa on. Muokkasin teeman kokonaisen version niin, että se sopii kohtauksen loppupuolelle kokonaan, ja alkupuolen täytin fragmenteilla kokonaisesta teemasta. Näin kohtaus myös musiikillisesti rakentuu loppua kohden.

Jo käsikirjoitusvaiheessa elokuvaan etsittiin kehtolaulua, jota elokuvan kitaristi voisi soittaa ja laulaa rannalla. Tekijänoikeussyistä kävimme aluksi läpi lähinnä kansanlauluja, mutta jossain vaiheessa ohjaajamme keksi, että Gershwinin Summertime-klassikon melodian tekijänoikeus on rauennut muutamia vuosia sitten, eli sitä voitaisiin käyttää vapaasti. Tekstin tekijänoikeus sen sijaan on vielä voimassa, mutta tämä ei ollut iso ongelma, sillä ohjaaja kirjoitti meille oman suomenkielisen tekstin.

Elokuvaan suunniteltiin myös viittauksia lastenlauluihin. Erinäisten vaihtoehtojen jälkeen toinen elokuvaan päätynyt lainamelodia on kansansävelmä Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Sävelmän alkuperää ei varmasti tunneta, mutta Amerikassa siihen on kirjoitettu sanat vuonna 1859 (There's a Friend for little children) ja se on esiintynyt suomalaisissa kokoelmissa ainakin jo vuonna 1893. Elokuvan musiikkia suunnitellessani lähdin siitä, että tämä melodia esiintyy kokonaisuudessaan kohtauksessa, jossa kalamaljaa kannetaan meren rantaan. Laulun vakava sävy ja viittaus taivaaseen tuovat oman lisävärinsä kodittoman miehen puheisiin kalan vapauttamisesta. Musiikissa ei ole turhaan säästelty vakaviakaan sävyjä: myös Johann Sebastian Bachin tyyliä on lainattu! Tässä kohtaa musiikille annetaan myös vähän tavanomaista enemmän aikaa, ja musiikki jatkuukin vielä kohtauksen kuvan loputtua. Elokuvan lapsuusjakso loppuu tämän kappaleen loppusointuun, ja edessä on nuoruus.

Kukat kasvavat syntyi helposti ja nopeasti: idea lähti Onpa taivaassa -kappaleen nousevasta melodiasta. Ja kappaleen orkestraalisempi sovitus esiintyy lopputeksteissä. Lahden moottoritien kanssa oli huomattavasti enemmän vaikeuksia. Luonnosvaiheessa soittelin pitkään kolmimuunteista svengaavaa musiikkia, jossa oli melko melodinen bassolinja. Se tuntui kuitenkin pomppaavan liikaa esiin muusta scoresta, joten vaihdoin lähestymistapaa. Keksin idean klarinettikuorosta, joka soittaa tasasta tööttäystä taustalle, sekä sellosta ja pianosta, jotka jylisevät kuin rekat matalassa rekisterissä. Tältä pohjalta muutaman muokkauksen jälkeen syntyi Lahden moottorie, joka nimensä puolesta kumartaa Anssi Tikanmäen 80-luvun klassikkobiisille, Tuusulan moottoritielle.

Viime vuonna Espoossa on ehkä elokuvan musiikillisesti rohkein yritelmä, jonka on tarkoitus rakentaa kauppakeskukseen aivan oma tunnelmansa. Kuvaus lähestyy ostoskeskusta epätavallisesta kulmasta, joten myös musiikin kanssa etsin aivan erilaista lähestymistapaa. Otin lopulta Onpa taivaassa -melodian yhdelle klarinetille, sen inversion (eli sama melodia “ylösalaisin”) toiselle klarinetille ja harvennuksen pianolle. Laitoin inversion alkamaan myöhemmin kuin muut melodian versiot, jotta se ei vain tekisi peilikuvaa varsinaiselle melodialle vaan fraasit menisivät limittäin. Tämä kolmen melodian päällekkäisyys oli kuitenkin normaalissa molliasteikossa melko perinteistä kuultavaa, joten taivutin melodiat yläsävelasteikkoon (duuriasteikko, jossa on ylennetty neljäs sävel ja alennettu seitsemäs). Ja vauhtiin päästyäni hajotin vielä kaikki rytmit niin, että jokainen fraasi hieman nopeutuu tai hidastuu lakipistettään kohti. Kun sävelten vaihdot eivät enää olekaan iskuilla, kuulijalla ei ole mitään käsitystä pulssista ja kaikki tulee yllätyksenä. Lisäksi yläsävelasteikolla toimivat melodiat muodostavat välillä rajujakin dissonansseja, ja välillä taas konsonoivat hyvin. Tuloksena on juuri se mystinen tunnelma, jota katedraalimainen kauppakeskus tarvitsikin! Kaikkea ei viitsi tässäkään paljastaa, mutta kappaleen nimi ja ehkä kohtaus muutenkin viittaavat elokuvahistoriaan.

Niityllä koki myös monia vaiheita. Ennen kuvauksia pyörittelin mielessäni duuri-mollisointua, jossa duuri- ja molliterssit ovat eri oktaaveissa, mutta vaihtavat paikkaa (eli alhaalta ylös f#-a-d-f ja f-a-d-f#). Tämä mysteerin ääni ja synkooppina toistuva d-sävel olivat lähtökohtia Niityllä-kappaleelle, harmonisesti mentiin tukevasti d-mollissa. Olin jo melko tyytyväinen lopputulokseen, kun näytin senhetkistä nuottia sävellystä opiskelevalle ystävälleni. Hän totesi kuitenkin: "Tuossa ei ole minkäänlaista mysteeriä, molli on tylsä, käytä jotain muuta asteikkoa." Eri asteikoilla hetken leikittyäni päädyin yläsävelasteikkoon ja muutin mysteerisointuakin niin, että se koostuu tämän asteikon sävelistä a-d-f#-g#. Koko kappale alkoi elää aivan uudella tavalla! Erityisesti olen iloinen sellon kolmiäänisistä soinnuista, jotka loksahtivat välittömästi tämän asteikkoidean jälkeen paikalleen juuri niin kuin pitikin. Sellon soinnuissa on mahtava jännite, joka aina hetkeksi hellittää, mutta soinnut eivät oikein koskaan kunnolla purkaudu.

Elokuvan alkumusiikissa oli luontevaa esitellä elokuvan tunnelmia, joten alussa kuullaan otteita elokuvan musiikillisesta materiaalista, käydään ikään kuin koko Seikkailu läpi pienoiskoossa. Alkumusiikki sai nimekseen Maailman ääreen elokuvan työnimen mukaan.

Erityisesti kolme edellistä elokuvaamme (Emma, Normaaliperusviiva ja Joonatanin evankeliumi) ovat mielestäni tunnelmaltaan eheitä ja onnistuneita. Myös niiden musiikeissa olemme (katson tämän yhtä lailla ohjaajamme kuin itseni ansioksi) löytäneet juuri kullekin elokuvalle ominaisen tunnelman. Tätä kirjoittaessani, viikkoa ennen ensi-iltaa, minulla on uusimmastakin elokuvasta hyvä hytinä: tässäkin taidettiin onnistua! Mutta sitä ei vielä itse pysty kunnolla arvioimaan – ainakaan pariin vuoteen.

Martti Anttila