Normaaliperusviiva
MA 16. HEINÄKUUTA
Kuvaukset alkavat huomenna. Olo on melkein poikkeuksellisen levollinen. Ehkä syynä on projektimme työnimi: normaali perusprojekti. Sillä sitä tämä on. Tässä elokuvassa ei konstailla; tämä ei millään muotoa ole kokeellinen elokuva eikä liioin lastenelokuva, näyttelijöinä ei ole eläkeläisiä, lapsia tai eläimiä. Päinvastoin, näyttelijämme ovat väljästi määritellen kaikki ammattilaisia, vähän tuttujakin. Kuvausryhmä on enimmäkseen perinteikäs. Sääennuste on hyvä.
On jotain erilaistakin. Tämä saattaa olla sisäänpäinkääntynein (tai sisältä ulos?) elokuvani - nyt puhun itsestäni ohjaaja-käsikirjoittajana - sitten Ensimmäisen. Tämä on eräänlaista simulaatiota, oman elämän toteutumaton (toistaiseksi!) sivuhaara. Mitä jos tekisin nyt näin...? Onneksi kehys on hyvin arkkityyppinen: kaksvitosen vilkuilua taaksepäin. Mitä lankoja on punomatta yhteen, onko todellisuudessani jotain realisoitumatonta, joka pitäisi todentaa, naulata seinään, kiinnittää. Mitä kävi sille yhdelle, jota en tuntenut?
Simulaation irrottamista omasta elämästä helpotti heti alusta lähtien fantastinen yhteisömme. Halusimme yhdessä taas tehdä elokuvan tytöistä ja pojista, ehkä vähän nostalgiastakin. Niksu lainasi kotikylänsä Nummelan, normaaliperusviivan, lentokoneet - matkan Helsinkiin. Vaikka joskus puhunkin pahaa tarinoista, tässä elokuvassa on hieno tarina, ja se syntyi juuri päähenkilön irrotessa minusta. Olen tehnyt kyllä tahallisia kiinnekohtiakin, ikään kuin todistaakseni itselleni, että tämä tarina voisi olla totta: esimerkiksi Pojan kaverilla Samilla on sama nimi kuin omalla vastaavalla kaverillani silloin joskus.
Elokuva viistää, arkkityyppisyytensä vuoksi kai, myös populaarikulttuuria. Pojan lapsuudenihastuksen nimi tulee Pekka Ruuskan kappaleesta, joka kertoo samasta tematiikasta. "Luokkakuvasi sain turvautuen juoneen, se on vieläkin mun albumissani. Missä olet nyt, Kristiina?" Pulpin Disco 2000 voisi soida jossain taustalla, bussimatkalla. Anssi Kela, kansakunnan virallinen nostalgikko, on kotoisin Nummelasta. No, kuka ei ole?
Edellisen elokuvamme Emman estetiikka on ehkä jonkinlainen ääripiste, josta on pakko kimmota takaisin. Vaikkei se olekaan teknisesti niin huoliteltu kuin Mun nimi oli ennen Tiina, sen kuvakerronta on kypsempää. Emman kuvat ovat raskaita, ne virtaavat kuin paksu painava savu. Emman estetiikka motivoitui surusta. Kerronnalle oli tärkeää, ettei virtaa rikottu, se oli yksi mielentila. Kun aloin kirjoittaa tätä, huomasin aluksi kirjoittavani kuvallista jatkoa Emmalle. Mietimme Laran kanssa, mikä olisi tälle elokuvalle ominaisempaa. Löysimme avaruutta, tilaa. Emman etäisyydet olivat pään sisällä, kutistuneita yksittäisiksi muistoiksi, äärimmilleen rajattuina, telelinssillä. Tämän elokuvan etäisyydet tapahtuvat ajassa ja paikassa, ne ovat lentokentän aavoja, junaraiteita ja sokkeloisia lähiön kujia, laajakulmaisia. Toisaalta on myös tiivistyneitä pisteitä, kohtaamisia. Normaali peruskuvakerronta on avaran ja sokkeloisen, laajan ja tiiviin nelikenttä. En aio olla tässä kuitenkaan akateemisen johdonmukainen. Yksittäinen kuva on aina yksittäinen kuva, eikä siihen sovi sotkea matematiikkaa.
Elokuva on myös Emmaa fragmentaarisempi. Nyt ei ole tarkoitus saada kaikkea sulamaan yhteen, vaan katkoja ja säröjä saa olla. Aiomme myös valaista aiempaa vähemmän. Yksinkertaisemmin. Tietyssä mielessä sorruimme Emmassa tietynlaiseen jatkuvuusleikkaukseen: kuvien piti sulautua yhteen niin, että katsoja ei häiriinny. Yhdessä jatkan kuitenkin eteenpäin samalla tiellä: yritän vähentää turhia leikkauksia. Yhteen kuvaan pitäisi saada mahtumaan enemmän.
Olen katsonut kevään ja kesän aikana paljon Ingmar Bergmania. Onko sattumaa vai ei, en tiedä, että tässä elokuvassa on kolme pitkää monologia. No, ne ovat alle sivun mittaisia, mutta meidän mittakaavassamme pitkiä. Monologit ovat antaneet uutta muotoa dialogikohtauksille, ne ovat jotenkin sattumanvaraisempia kuin ennen, vähemmän dialogin rakenteessa kiinni, ehkä taas rikkomassa Emman savuvirtaa. Minussa herää pieni hytinä, kun ajattelen, että pääsen pian näkemään ne silmieni edessä, sitten pian elokuvana. Niihin kätkeytyy jotain sellaista, mitä en osaa kuvitella, mysteerejä, joihin olen viime aikoina ollut kovin ihastunut.
Näyttelijöistä kirjoitan lisää myöhemmin, mutta sanon nyt tämän. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain näyttelijöiksi juuri ne, jotka toivoinkin. Ei koekuvauksia, ei vertailuja vaan yksinkertaisen palapelin paloja. Juuso, Niina ja Julius ovat ilahduttaneet minua ottamalla roolihahmonsa tosissaan, olemalla uteliaita, paneutuneita ja tarkkanäköisiä, usein tarkkanäköisempiä kuin minä. Kerron vielä siihen liittyvän anekdootin:
Samin monologi, joka kertoo Johanna Sällströmin kuolemasta, on tarina, jonka ennen sen kirjoittamista itse ehdin kertoa keväällä parille ystävälleni. Se tapahtui äskettäin, juuri näin, ja jostain erityisestä syystä se kosketti minua erityisemmin kuin monet muut asiat. Ehkä yksi syy oli tämä elokuva, arvelin. Jotenkin se kertoo samoista asioista. Sen enempää miettimättä lisäsin tarinan Samin kerrottavaksi kohtaukseen, joka tapahtuu vanhassa koululuokassa. Mietin, että en osaa kyllä perustella, jos joku haluaa tietää, miksi se on tässä elokuvassa, mutta se tuntui oikealta. Lähetin käsikirjoituksen uuden version työryhmälle.
Myöhemmin Juuso soitti ja kertoi ajatuksiaan uudesta versiosta. Juuso sanoi, että erityisesti Samin monologi oli kolahtanut. Se oli jotenkin uudella tavalla avannut sitä, mistä tässä elokuvassa on kysymys.
