Rannalla

MA 19. MARRASKUUTA

Jo kesällä, Kaikki on hyvin -elokuvan kuvausten aikaan, heräsi taas kova halua tehdä elokuvaa pienissä puitteissa, suunnilleen oman ikäisten tai nuorempien kanssa, päästä aivan aiheen ytimeen ja palata jonnekin sinne Ensimmäisen maisemiin ja niihin fiiliksiin, joita pari intensiivistä luomisen viikonloppua synnyttivät. Ensimmäinen yritys meni pieleen, kun Young Love ehti väliin ja käytti jo valmiiksi kirjoitettamamme kohtaukset. Siitä harmista syntyi Tekohengitystä ja sitten suuntaus dokumenttikokeilun pariin. Koko ajan taustalla oli kuitenkin hautunut ajatus elokuvasta, jossa joukko nuoria kohtaisi ja kulkisi pienen matkan yhdessä. Skenaarioita oli erilaisia, mutta lopulta kohdusta putkahti ulos yksi, joka oli jollain toistaiseksi vielä selvittämättömällä tavalla parempi kuin muut. Sitä työstetään nyt työnimellä Minnesota.

Perusajatus oli, että kaksi netitse tutustunutta tapaavat toisensa ensimmäisen kerran kasvotusten ja viettävät yhdessä päivän tai kaksi. Kiinnostuksemme koski erityisesti sitä, mitä merkitsee toisen tunteminen abstraktilla tasolla; se, että tietää mitä toinen ajattelee, mutta ei mitä toinen tekee. Myös nettisuhteen filosofia sellaisenaan on kiinnostava. Mikä on nettiseurustelun funktio ja ennen kaikkea - mikä on ensimmäisen tapaamisen funktio? Tämä kulkee myös hyvin läheltä koko tiimin henkilökohtaisia kokemuksia samalta rintamalta, joten aihe oli sinänsäkin kutkuttava. Ja vielä, mikä Ihmiskunnan ainoalle toivolle sopisikaan paremmin kuin tällaisen kohtaamisen epävarmuus, ennustamattomuus ja kohtalokkuus?

Aloitimme käsikirjoittamisen Annin kanssa varovasti. Onko kyseessä seurusteleva pari? Tyttö ja poika vai tyttö ja tyttö vai poika ja poika? Vanha ja nuori vai nuori ja nuori? Osaksi välttääksemme katu-uskottavuuden leimaa ja toisaalta ehkä henkilökohtaisista motiiveista päädyimme siihen kaikkein perinteisimpään: tyttö ja poika, parhaassa teini-iässä, kaikkien totuuksien kynnyksellä. Pojasta tuli Aleksi ja tytöstä Noora. Tarinan ratkaisevaksi jujuksi kehitimme Aleksin väistämättömän muuton: perhe on lähdössä työn perässä Minnesotaan ja Aleksi seuraa luonnollisesti mukana. Siinä tiivistyy yksi kiinnostavimmista etäsuhteen probleemista. Aleksin ja Nooran suhteessa ei ole vielä toistaiseksi tavattu kasvotusten, ja nytkin se tapahtuu vasta väistämättömyyden edessä. Onko suhde enää sama suhde, kun sen tulevaisuus muuttuu?

Tarina muotoutui parissa päivässä ja toisin kuin niin usein, loppukin napsahti kohdalleen kuin itsestään. Minulla on pieni kutkutus siinä, että olemme jo nyt askeleen lähempänä totuutta kuin monissa projekteissamme aikaisemmin. Olemme oppineet katsomaan tilanteita henkilöiden kannalta enemmän kuin ennen luopumatta silti kohtalonomaisista sattumuksista, jotka lopulta saavat henkilöt itse ohjaamaan omaa tarinaansa. Onpas lyyristä. No. Se mitä teemme, tuntuu kovin todelta ja välillä tuottaa vaikeuksia odottaa, että saisi nähdä kaiken tapahtuvan ihan oikeasti, silmien ja kameran edessä. Se on hyvä merkki, eikö?

Toistaiseksi meillä on siis vain kehys. Kirjoittamatta on vielä kaikki yksityiskohtainen dialogista puhumattakaan. Kohtauksista on tosin paljon ideoita ja valmiita pätkiäkin, jotka toivottavasti toimivat apuna jatkossa. Ehkäpä koko käsikirjoitus muotoutuukin näin, pikkuhiljaa pätkä sieltä ja täältä. Tällä hetkellä tärkeintä on kuitenkin Aleksin ja Nooran motiivien hahmottaminen elokuvan eri vaiheissa.

Näyttelijöiden suhteen olen kallistumassa ensimmäistä kertaa koekuvauksiin (jos nyt saamme useamman kuin kaksi ehdokasta!). Tällaisessa suht intiimissä projektissa kaiken pitäisi pelata mahdollisimman hyvin yhteen, joten henkilökemioilla on merkitystä. Toisaalta, tarinassa on muutamia käänteitä, jotka vaativat näyttelijöiltä paljon. Ei ehkä ole pahitteeksi olla ostamatta sikaa säkissä. Muutamia ehdokkaita olemme jo katselleet sillä silmällä lähipiiristä ja jopa irc-gallerystä (jossa on se tärkein - asiantuntemus nettisuhteista), mutta juuta tai jaata ei ole vielä sanottu. Hyvä tapa hahmottaa näyttelijöiden sopivuutta rooleihin, voisio olla jonkinlainen ensitapaamisen improvisointi.

Kuvauksistakin on jo puhuttu. Halusin lähtökohtaisesti sijoittaa tapahtumat jonnekin muualle kuin pääkaupunkiseudulle. Syitä oli useita. Ensinnäkin on kiva päästä jonnekin pois kuvaamaan. Se tuo ihan oman fiiliksensä tekemiseen. Toiseksi, tarinaan sopii ajatus siitä, että ollaan jossain pienemmällä paikkakunnalla. Sillä voidaan paitsi perustella nuorten tapaamattomuus, myös välttää murreongelmia: jos toinen olisi Oulusta ja toinen Turusta, meillä pitäisi olla kaksi murrenäyttelijää. Valitsimme paikoiksi kuitenkin Lohjan ja Loviisan, joiden henkinen välimatka on suuri, mutta molemmat ovat kuitenkin Etelä-Suomea. Loviisa on tapahtumien areenana on myös melko lailla edustava. Alustavien suunnitelmien mukaan varaisimme jopa 6 kuvauspäivää, mikä on mieluisa lähtökohta.

Kylläpä taas kutkuttaa iltaisin, kun yrittää mennä nukkumaan.

TI 20. MARRASKUUTA

Kirjoitin yöllä pitkät pätkät dialogia. Se sujui kyllä paljon paremmin kuin aiemmin ja Liisa tuossa ehti jo taputtelemaan selkään. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun tällaista käsikirjoitusta tehdään näin oikeaoppisesti, ja se sitten ilmeisesti myös näkyy. Hyvä niin.

Soitin taidetalo Narriin ja sovin, että käyn tällä ja ensi viikolla katselemassa 13-18 -vuotiaiden draamaryhmiä ja etsimässä näyttelijäehdokkaita. Liisa tulee pariin reissuun mukaan. Minulla on ihan luottavainen fiilis, että sopivia ja innokkaita löytyy. Toista oli kun tehtiin Ensimmäistä - näyttelijät valittiin melko lailla viime tingassa ja tuurilla.

PE 23. MARRASKUUTA

Tämän viikon Narrit käyty. Kävin kolmessa ryhmässä, ja näyttäisi siltä, että viimeiseen ei tarvitse mennä. Poikia oli arvatenkin melko vähän, ja ne harvatkin turhan vanhoja, mutta ainakin yksi sopiva ehdokas löytyi. Tyttöjä oli joka lähtöön, mutta kiinostavimmat tapaukset löytyivät ehdottomasti tämän päivän ryhmästä. Olisi tehnyt mieli muuttaa käsikirjoitusta siten, että olisin saanut kaikki viisi mukaan, mutta se ei liene mahdollista. Nyt on siis edessä se josta lauluja kirjoitetaan: valinta. Menen vielä uudestaan katsomaan tämän päivän ryhmää viikon päästä ehkä jonkun vasemman käden kanssa. Ajatuksissa on myös pitää pieni improsessio perjantain ryhmän jälkeen, jos Aleksi-ehdokas Jussi pääsee mukaan. Näkee miten henkilökemiat pelaavat. Aleksin kanssa suurta valinnan vaikeutta ei välttämättä ole, minusta Jussissa on paljon sitä mitä kaipaamme, mutta tytöistä voi tulla kova sisäinen ja ulkoinen kädenvääntö. Pari tärkeintä ehdokasta olivat molemmat innoissaan, mutta kumpikin omanlaisiaan. Täytyy varmaan vilauttaa käsikirjoitusta, kysellä ajatuksia ja katsoa miten homma etenee. Lohdullista lienee, ettei homma mene varmasti kummankaan kanssa pieleen. Mukavia ihmisiä.

Käsikirjoitus on edennyt hienosti ja kävelykohtauksessakin alkaa olla jo imua. Pitäisi joskus hiljaisena hetkenä päästä tekstiin niin sisälle, että pystyisi hahmottamaan paremmin henkilöiden aseman tarinan edetessä. Saisi lisää yhtenäisyyttä, järkeä ja tunnetta mukaan. Tähän mennessä kirjoittaminen on ollut vielä kovin analyysilähtöistä.

TO 29. MARRASKUUTA

Anni oli tänään täällä kirjoittamassa. Emme oikein päässeet ensin puusta pitkään ja ongelmalliset kohdat tuntuivat juurtuvan vain entistä tiukempaan. Murheenkryynimme kävelykohtaus tuntui yhä irtonaiselta ja päämäärättömältä, vaikka kuinka pohdimme Nooran motiiveja uudelleen ja uudelleen. Toisaalta kohtausta ei voinut heittää poiskaan, koska se on rakenteen kannalta välttämätön.

Käytimme aikaamme hyödyksi mittamalla kohtauksien kestoja ja piirtämällä jonkinlaisen suuntaa-antavan kaavion elokuvan rakenteesta. Painopiste keskittyi selvästi viidenteen kohtaukseen. Se on melko lähellä loppua noin oikeaoppista dramaturgiaa ajatellen, mutta viis me sellaisesta. Oli helpottavaa huomata, että elokuvasta olisi vaikeaa saada yli 15 minuuttia pitkää. Todennäköinen mitta on jossain 12-14 minuutin välillä. Ja tähän on laskettu ns. IAT-lisä.

Jatkoimme yksittäisten repliikkien vääntelyä Janos Valmusen Bussipysäkillä-kappaleen säestyksellä (se on ollut suuri innoittajamme!). Tuli hyvää ja huonoa. Improvisoimme vähän ja annoimme tulla muutaman rivin verran ajatusvirtaakin. No, viime hetkillä se iski. Kävelykohtauksen selväksi moottoriksi kääntyikin Aleksi, joka yrittää luistella tilanteesta. Syntyy pieni riita, joka rakentaa tukevan pohjan myös seuraavalle kohtaukselle. Nyt kaikki näyttää hyvältä. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis ja huomenna menemme katsomaan näyttelijöitä.

LA 1. JOULUKUUTA

Kas niin! Olin Narrissa hyvissä ajoin, Lara ja Liisa tulivat myös pian. Näyttelijäehdokkaamme Olga pyyhälsi ovesta sisään ja lykkäsin sille käsikirjoituksen käteen ja kyselin vähän lisää kiinnostuksesta. Sitten tuli Jussi, miespääosaehdokkaamme, jolla luetutin käsikirjoituksen myös pikaisesti. Menimme saman tien asiaan ja improvisoimme pienen tilanteen. Noora (Olga) on palaamassa vaihto-oppilasvuodelta poikaystävänsä Aleksin (Jussi) luokse. Aleksi on vuoden aikana tullut suhteesta toisiin ajatuksiin ja nyt on ensimmäinen kohtaaminen. Lara kuvasi muistiinpanoja ja minä ja Liisa olimme yleisönä. Olin heti ihan myyty. Juttelimme pintapuolisesti käsikirjoituksesta, mutta näyttelijät halusivat tutustua siihen ensin tarkemmin ja uppoutua vasta sitten. Kerroimme ryhmämme huonoista puolista ja kehuimme toisiamme. Varoitimme näyttelijöitä Tompan vitseistä. Sen jälkeen jatkoimme ryhmän draamaharjoituksiin vielä toviksi. Kuiskuttelimme katsomossa ja totesimme olevamme yksimielisiä siitä, että Noora ja Aleksi olivat selvästi löytäneet hyvän isännän ja emännän. Katsoin kuitenkin vielä asialliseksi kysyä Olgankin mielipidettä (Jussi oli jo aiemmin laittanut henkisesti nimensä alle) - ja Olga suostui. Nyt on levollinen olo näyttelijöiden suhteen. En osaa kuvitella, että olisimme voineet löytää sopivampia.

Tällä hetkellä eniten pohdinnan alla on kappale, jonka olisi tarkoitus soida lopputekstien taustalla. Tavoittelemme jotain vilpitöntä ja hyväntuulista. Vaikeaa.

MA 3. JOULUKUUTA

Sain jonkinlaista ajatusta kappaleeseen. Kyllä se Anna Erikssonin chat-kappaleen voittaa. Toinen jo ajankohtainen asia on linja-auton etsiminen. Tämä onkin yksi niistä toistuvista elokuvanteon vaiheista meillä IAT:lla. Loviisassa on jokin paikallinen perheyritys, täytyy tällä viikolla jo soitella.

TO 6. JOULUKUUTA

Sain tehtyä biisin lyriikat, ja ihan hyvä siitä tulikin. Perusprobleema oli, että piti lähestyä aihetta jotenkin naivisti, mutta sen saavuttaminen aidosti tuotti vaikeuksia. Stereotypioihin on helppo sortua. Esikuvana oli Janos Valmusen Bussipysäkillä, joka kaikessa äärimmäisyydessään kuitenkin on mitä vilpittömin. Ja toisaalta - biisin piti vielä sijoittua jotenkin elokuvan maailmaan. Lopulta löytyi kuitenkin sopiva yhtymäkohta omien kokemusten ja elokuvan tarinan väliltä, ja sieltä se ehkä löytyi.

Seuraavaa olen myös pohtinut. Nyt on joulukuun alku ja kuvaamme maaliskuun lopussa. Nyt jo ajattelen pääosin vain tätä elokuvaa. Teen sitä todennäköisesti siis seuraavat neljä kuukautta ja sitten vielä yhden leikkauksen kanssa. Ja sitten vielä yhden, kun sitä katsellaan ja esitetään. KUUSI KUUKAUTTA. 15 minuutin tähden. Onko se tuhlausta? Sinisilmäisesti uskon, että jokainen minuutti, jonka olen nyt elokuvalle menettänyt, näkyy sitten lopputuloksessa jollakin tavalla. Ja hei, tätähän se on se sisältö, jonka tämä harrastus antaa elämälle. Mietitään sitä toisinpäin: tarvitaan vain viidentoista minuutin juttu ja minä saan siitä sisältöä puoleksi vuodeksi. Ei huono kauppa!

TO 3. TAMMIKUUTA

Taukoko? Ei. Projekti on kyllä ollut päivittäin mielessä, mutta mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Oikeastaan olen yrittänyt ottaa hieman etäisyyttä, jotta olisi vielä viimeinen mahdollisuus katsoa asiaa jotenkin uusin silmin, katsoa näyttääkö kaikki suunnilleen siltä kuin pitääkin. Nyt on sitten lähtölaukaus sovittu - ensimmäinen yhteinen tapaaminen tiimiin kanssa on helmikuun alussa. Käytämme päivän tutustumiseen ja tarinan pohtimiseen. Ehkäpä käymme tekstin kerran läpi ja jätämme sen hautumaan. Suunnitelmissa on yksi kokonainen harjoitusviikonloppu ennen kuvauksia. Riittäköhän se? Näyttelijät ovat kyllä kovin päteviä ja luulenpa vain, että ovat nopeammin sisällä tekstissä kuin minä itse. Onkohan käsikirjoitus riittävän hyvä?

Huomenna käyn linja-autoyhtiön kimppuun. Ja ehkä tutkin vähän muutakin sponsorointia. Hesarin toimittajaankin voisi ottaa yhteyttä.

PE 4. TAMMIKUUTA

Sanottu ja tehty. Tidstrand suhtautui heti myönteisesti linja-autokysymykseen. Tämä oli luonnollisesti erittäin positiivinen yllätys - olin varautunut soittelemaan kymmenille ja taas kymmenille jähmeille pikkupomoille eri firmoissa, mutta näemmä hermoilin suotta. Teimme alustavan suunnitelman, joka ylitti sekin odotukset. Hyvä, ettei tarvitse tehdä kompromisseja kuvausten suhteen.

Lähetin sähköpostia myös Avecommediaan ja kyselin nauhojen sponsorointia sekä tiedustelin Helsingin Sanomien Leena Virtaselta kiinnostusta projektiamme kohtaan. Eilen yöllä vielä kävimme Annin kanssa käsikirjoituksen kerran läpi ja viimeistelimme sen versioon 1.1. Jopa alun monologi asettui kohdalleen. Tästä eteenpäin jatkamme näyttelijöiden kanssa.

MA 7. TAMMIKUUTA

Mikä niitä vaivaa pikkukaupungeissa? Loviisan pelastuslaitoksella oltiin taas niin ystävällismielisiä ettei ole tosi. Alustavasti sovimme nostolavan lainaamisesta linja-autoaseman kuvauksiin. Alan ymmärtää maallemuuttoa.

TI 15. TAMMIKUUTA

Lauantaina teimme Laran kanssa alustavan kuvasuunnitelman. Ilmeisesti projekti ei suotta ole pyörinyt päässä viime aikoina, sillä suunnitelmat asettuivat paperille kuin leikkivät lapset. Seuraavaksi käymme katsomassa kuvauspaikkoja lähempänä, jotta voimme tehdä tarkan kuvakäsikirjoituksen. Ajattelimme hahmotella myös kaikenmaailman kaavioilla ja pohjapiirrustuksilla, jotka toivottavasti ovat pelkkää kuvakäsikirjoitusta havainnollisempia ja käytännöllisempiä. Nyt ensitapaamista odotellessa ei ole kovin paljon tehtävissä. Lainalaitteetkin on varattu.

SU 20. TAMMIKUUTA

Teimme eilen suunnitelmat tutustumispäivälle. Tarkoitus on itse tutustumisen lisäksi saada itse elokuvan kypsymisprosessi käyntiin. Katsotaan vähän henkilöitä ja maailmaa. Tavoitteena olisi saavuttaa jonkinlainen yksimielisyys siitä millaista elokuvaa ja minkälaisista ihmisistä olemme tekemässä. Epävirallisemmalla puolella pitää varmaan tehdä jotain rempseää ja seurallista, kuten pelata pöytälätkää 4 hengen joukkueilla.

SU 27. TAMMIKUUTA

Tein elokuvassa käytettävän chatin alustavasti valmiiksi. Simppeli visual basic -ohjelma, jolla on Internet Explorerin ulkoasu ja Ihmiskunnan ainoan toivon värit. Ohjelma suoltaa tekstitiedostosta repliikkejä ja odottaa välillä jotain käyttäjältä. Aika autenttisen näköisen webchat siitä tuli.

Eilen tuli pohdittua hieman Minnesotaa, kun katselimme melko voimakkaasti valaistua suomalaista elokuvaa. Samoin pitkään pohdinnan alla ollut dramaturginen hengähdystauko sai viimein ratkaisun. Aleksin ja Nooran mentyä nukkumaan jatkuu elokuva suoraan aamusta, kun kävellään jo kohti linja-autoasemaa. Näiden kuvien välinen kontrasti ja jännite on niin hieno, ettei sitä haluaisi vesittää tauolla. Toisaalta taas, jos kliimaksista siirrytään suoraan viimeiseen kohtaukseen linja-autoasemalle, menee rakenne kovasti sumppuun. Torta på torta. Oivallus oli siirtää pohtimisen painopiste kävelyn ja linja-autoaseman väliin: siihen voi hyvinkin pistää jotain välikuvaa ja fiilistelyä. Toivottavasti tämä ratkaisee ongelma - ehkä sen näkee vasta leikkauspöydässä?

Muuten tässä on ollut niin paljon aikaa kypsytellä, että elokuvan rakenne on kyllä jo kokonaan kokonaisena päässä. Mahtaako olla ensimmäinen kerta koskaan. (Nyt kuuluisikin sitten varmaan tulla joku takaisku, joka pistää koko pakan uusiksi kuvauksissa.)

Viikko kaiken alkuun.

TO 31. TAMMIKUUTA

Näin unta. Olimme koko tiimi entisessä kodissani Matarissa. Oli tarkoitus kuvata nostolavakohtaus elokuvan lopusta. Kello oli jo paljon ja ilma alkoi hämärtyä. Kannoimme ulos pari työmaahalogeenia. Valo oli kovaa ja terävää. Odottelimme näyttelijöitä, jotka eivät olleet vielä saapuneet. Taivas hämärtyi. Meillä ei ollut bussiakaan! Taistelimme vielä tovin, kunnes luovutimme. "Kuvataan tämä sitten Loviisassa vasta, ei tästä tule mitään."

SU 3. HELMIKUUTA

Eilen oli sitten pelätty tutustumispäivä. Yhtä asiaa emme opi: selväpäistä organisointia. Taas meni useampi sentti teleoperaattoreille perjantain ja lauantain aikana, kun sumplimme järjestelyjä. Lopulta kuitenkin oli melkein kaikki paitsi hiiva. Päivän ensisijaisena tarkoituksena oli tutustuminen, olihan joukossa kaksi aivan ventovierasta. Piti rakentaa fiilis, että olemme tekemässä yhteistä leffaa.

Tapasimme klo 14:00 Helsingin keskustassa, josta jatkoimme osin yksityisautolla ja osin joukkoliikenteellä Espooseen. Käytännöllisesti katsoen kaikki olivat ajoissa ja pääsimme liikkeelle heti. Suvelassa aloitimme päivän yhteisellä palaverilla. Kun kuvasimme Ensimmäistä ja vietimme vastaavaa päivää, pidimme esittelykierroksen Carrolsissa. Silloin jokaisen tehtäväksi asetettiin nimen kertomisen ohella esittää käytännön suunnitelma pillisillan rakentamiseksi. Se oli hyvä - ensinnäkin se vei heti huomion itse elokuvaan, toisaalta se antoi jotain kehystä itsensä esittelemiseen. "Mä olen Late ja alkoholisti" on aina vähän tylsää. Ja mikä olisikaan Minnesotan kanssa ollut hyödyllisempää kuin kuulla kertomuksia erilaisista kohtaamisista. Tomppa kertoi koskettavan kertomuksen tapaamisesta bussipysäkillä, jossa poika sai lopulta sanotuksi vain: "sulla on kiva tukka." Toivottavasti Olga ja Jussi nappasivat sieltä jotain taskuun. Ja ehkä meistä tuli hieman vähemmän auktoriteetteja.

Esittäytymisen lisäksi palaverin tarkoitus oli käydä läpi projektin tärkeimmät asiat. Kuvauspäivistä, -matkoista ja -ajoista aina ruokailuun, harjoituksiin ja puvustukseen - tämä osuus sujuikin jo rutiinilla. Martti käytännön taitelijana halusi ennen poistumistaan kiinnittää huomiomme analyysiin. Mikä on elokuvan tunnelma, mistä elokuva kertoo - ja ennen kaikkea - mistä elokuvan loppu kertoo? Ensimmäiset olivat helpompia, vaikka välillä pitikin antaa puolikkaita vastauksia. "Elokuva on dramaattinen, jos Olga ja Jussi sen dramaattisena kokevat. Älä pistä jousia kuitenkaan." Halusin kuitenkin välttää käsikirjoituksen selostamista näyttelijöille, joten lupasin pitää privaattipalaverin Martin kanssa ensi tilassa. Loppukohtaus kuitenkin mietitytti myös Jussia, joten sitä ei voinut täysin ohittaa. "Mitä lopussa tapahtuu ja miksi?" Saimmekin tilaisuuden livetä tieteellisestä näkökulmasta. "Niksu, ole sinä bussi!" Olga ja Jussi astuivat Aleksin ja Nooran saappaisiin. Oli ehkä hieman kohtuutonta heittää näyttelijät keskelle improvisaatiota tällaisessa tilanteessa, mutta kaikki meni hyvin. Ensimmäinen yritys oli vielä hieman pintapuolinen, kunnes näyttelijät saivat tilanteesta kiinni. Se sai kuitenkin ajatukset liikkeelle.

Tämän jälkeen ohjelmassa seurasikin ruuanlaittoa. Olga ja Jussi - vaiko Aleksi ja Noora - kokkasivat pizzaa. He eivät olleet entuudestaan tuttuja, joten yhteinen tekeminen varmasti toimi hyvänä tekosyynä. En tiedä miten se kävi, mutta loppuillasta Olga ja Jussi jo näyttivät olevat jo silminnähden sinut. Pizzakin oli hyvää. Illan ohjelmaan kuului vielä pöytälätkää neljän hengen joukkueilla ja Kaikki on hyvin -elokuvan katsominen. (Tarkoitus oli vakuuttaa, että vaikka huumorimme on kehnoa ja äänekästä, saamme myös jotain aikaan.)

Kaikenkaikkiaan meno oli hieman levotonta, mutta tasapuolisesti. Minulla on vahva tunne, että tulokkaat viihtyivät, ja niin väittivätkin. Eikä viihtyminen sinänsä ollut itsetarkoitus - tarkoitus oli löytää jonkinlainen yhteys. Ei kukaan oikein olisi halunnut lähteä pois. Kuukauden tauko! Mitä ihmettä.

TI 5. HELMIKUUTA

Lauantai ei ole vielä päättynyt. Näyttelijät, suunnitelmat ja harjoitukset pyörivät yhä päässä. Kaksi tärkeää seikkaa on tullut mieleen. Oli tarkoitus, että kokoonnumme näyttelijöiden kanssa ennen harjoitusviikonloppua yhdeksi illaksi käymään käsikirjoitus läpi. Näin teimme esimerkiksi Tekohengityksen kanssa ja se osoittautui hyödylliseksi. Löydettiin yksimielisyys asetelmasta ja yhteisvoimin ideoitiin vielä vähän lisää. Nyt kuitenkin tulin toisiin ajatuksiin. Aleksilla ja Nooralla on kummallakin hyvin omanlaisensa motiivit. Ne eivät myöskään ole aina kovin yksiselitteisiä ja suoraviivaisia. Entä jos käykin niin, että sorrumme juuri tällaiseen yhteispalaverissa? Käymme käsikirjoituksen alusta loppuun ja teemme demokraattisen julistuksen tosiasioista. Jos meitä on neljä: minä, Anni, Jussi ja Olga, riittää että jokainen tuo 25% resursseista - kun jokaisen pitäisi tuoda 110%. Ehkä jos tapaisi näyttelijät erikseen, voisi löytää paremman yhteyden. Muutenkin, suuremmassa porukassa saattaa tuntua, että on velvollinen suoltamaan valmiita vastauksia ja aukottomia teorioita, että ollaan pitmässä esitelmää. Olga ainakin tuntuu vierastavan sitä. Kokeillaan.

Toinen tärkeä asia tuli mieleen myös. Olga ja Jussi eivät tiedä hölkäsen pöläystä chateista. Jos ne pistäisi pariksi tunniksi keskustelemaan keskenään, ehkä jopa improvisoimaan, netissä? Paitsi että sekin käy tutustumisesta, siinä saa jonkinlaisen konkreettisen kuvan siitä mistä elokuvassa puhutaan.

Kaikki tämä varmaan taas siksi, että luen uudestaan tuota Näyttelijän ohjaaminen -kirjaa. Lainattua fiksuutta vain.

TI 12. HELMIKUUTA

Viikonloppuna on edessä kuvauspaikkojen katsastaminen. Jatkamme samaan putkeen Laran kanssa ja viimeistelemme kuvakäsikirjoituksen. Seuraavan viikon lauantaina onkin sitten kaikki tarpeellinen tieto, jotta voimme tehdä kuvausaikataulut, jonka jälkeen kaikki onkin jo paljon selvempää - tavallaan. Sen jälkeen illalla on tarkoitus Annin kanssa hieman hypätä käsikirjoittajien roolista ohjaajien rooliin ja purkaa käsikirjoitusta.

SU 17. HELMIKUUTA

Nyt on yhtä aikaa levollinen olo ja vipinä puntissa.

Perjantaina pidin muutaman tunnin musiikkipalaverin Martin kanssa. Kävimme ensin teknisesti läpi kohtia, joissa musiikkia tarvitaan. Saimme tulokseksi noin seitsemän. Alkua ja loppua yhdistää Tule joskus -kappaleen matkateema, josta ensin kuullaan elokuvaorkesterin sovitus, elokuvan keskelle näyttäisi syntyvän vuoropuhelua ja epävarmuutta korostavia aiheita. Martti oli ideoita täynnä jo tässä vaiheessa, mikä on myös uutta tuotannossamme. Viidennen kohtauksen taustalle Martti ehdotti klassista musiikkia, ja siitä syntyikin dramaturgisten älynväläysten ketjureaktio. Väläykset jätettiin kypsymään siltä varalta, että jonain aamuna totuus vielä valkenee. TÄSSÄ vaiheessa ne kuitenkin kuulostavat ihan fiksuilta. Yleislinjanvetona noin muuten oli, ettemme pyri karkuun elokuvamaisesta musiikista, vaan haemme siitä tukea melko sovinnaiselle kuvakerronnalle.

Paitsi ideoita, Martti puhkui myös intoa kokeilla uusia asioita ja viedä musiikkia vielä luovempaan suuntaan. Mitä se sitten tarkoittaa? Herran haltuun.

Kuvauspaikat ovat loistavia. Mitä niistä muuta tarvitsee kertoa? Loviisa on mainio pieni haikea kaupunki, ja säästä riippumatta ajanee asiansa elokuvassamme. Ilman suhteen sopivia vaihtoehtoja onkin monia. Aurinkoinen ja kaunis kevätpäivä korostaa lämminhenkistä ironiaa, sumuinen talvi-ilma taas tarinan kirpeämpiä puolia. Sumu myös ehkä tekisi ulkokohtauksista entistä enemmän Aleksin ja Noora välisiä häivyttäessään miljöön taka-alalle. Tavallinen harmaa pilvipouta puolestaan ei ota omasta puolestaan kantaa suuntaan tai toiseen. Voimme siis epäonnistua vain jos sataa vettä. Kuitenkin, koska kuvaamme maaliskuun lopussa, voi yhtä hyvin olla vielä keskitalvi ja aamulla metri lunta maassa - miten sitten teemme kamera-ajoja puistossa?

Siuntiossa Tompan asunto on väljyydessään ja monipuolisuudessaan ihanteellinen kuvauspaikka. Paitsi että koko yhdeksän hengen ryhmämme mahtuu majoittumaan saman katon alle koko pitkäksi viikonlopuksi, jää myös itse kuvallisissa ratkaisuissa valinnan varaa. Olohuone muuntuu mihin suuntaan vain ja antaa myös realistiset puitteet hyödyllisille kamera-ajoille (hyödyttömiä voi sitten tehdä melkein tilassa kuin tilassa!) Näyttelijöille jää tilaa liikkua eikä valaistustakaan tarvitse teipata seiniin - edes vessassa. Ehkä ensimmäistä kertaa emme tässä ole olosuhteiden armoilla.

Tänään iltapäivällä otimme kuvalistaraakileen uuteen käsittelyyn. Kävimme käsikirjoituksen läpi kuva kuvalta ja teimme muistiinpanoja. Kuvalista sinällään on nyt valmis, Lara muuntaa sen vielä visuaaliseksi kuvakäsikirjoitukseksi ja pohjapiirroksiksi. Omat muistiinpanoni, joissa näkyy kuvien kesto käsikirjoituksen suhteen, puhtaaksikirjoitan vielä jollain fiksulla ohjelmalla.

Erityisesti tämän päivän hommat sujuivat kuin tanssi, vaikken tanssimiehiä olekaan. Elokuva lienee pyörinyt päässä niin pitkään ja hartaasti, että kuvallisia ratkaisuja ja ideoita syntyi kuin liukuhihnalta, eivätkä ne kaikki ole lainkaan hullumpia. Umpikujaan päädyttiin vain pariin otteeseen, ja niissäkin yrttivoipatonki ja omenalimonadi auttoivat. Suunnitelmamme ovat monessa mielessä myös kunnianhimoisia. Olemme ryydittäneet varsin perinteisen elokuvauksen pienillä yksityiskohdilla, joiden toteuttaminen vaatii sekä kärsivällisyyttä että tuuria. Parhaassa tapauksessa ne ovat jotain ihan uutta meille. Teemaksi vakiintui jo aiemmin syntynyt ajatus toistuvista pannauksista, joilla korvataan joitakin suoria leikkauksia. Palloa heitellään puolelta toiselle ja välimatkaa tutkitaan, siitä tässä elokuvassa on kaiketi kysekin.

Enää muutama kohta on auki ja ne molemmat liittyvät elokuvan rakenteeseen. On ilmeistä, että jos puhutaan "täytekuvasta", pitää ideaa vielä hieman kypsytellä.

MA 18. HELMIKUUTA

Kirjoitin itselleni kuvalistan puhtaaksi käsikirjoituksen yhteyteen. Nyt painostamaan Laraa.

PE 1. MAALISKUUTA

Kuvauskuukausi.

MA 4. MAALISKUUTA

Aloitin käsikirjoituksen analyysin oppikirjan oppeja seuraten lauantaina. Faktojen tutkiminen oli melko suoraviivaista, koska jo kirjoittaessa oli näistä jouduttu tekemään tarkkaa listaa. Samoin oli otettu huomioon, että kaikki päähenkilöiden ilmoittamat "totuudet", kuten Nooran vanhempien matka, eivät välttämättä ole faktoja. Kiintoisammaksi osoittautuivatkin seuraavat vaiheet. Listasin reilu kolme a4-arkillista kysymyksiä, jotka jakautuivat oikeastaan kahteen ryhmään. Toiset kyseenalaistivat Aleksin ja Nooran sanomisia ja toiset kartoittivat taustatarinaa. Osa näistä kysymyksistä oli pyörinyt päässä jo pitkään, mutta yllätin silti käsikirjoittaja-itseni useamman kerran. Kysymyksistä poiki lisää kysymyksiä ja näistä taas yhdessä uusia mahdollisuuksia, jotka eivät enää olleetkaan niin itsestäänselviä.

Toinen erityisen kiinostava osuus oli kohtausten rakenteiden tutkiminen. Olimme käsikirjoitusvaiheessa pitäneet lähtökohtana, että Noora on tiettyyn rajaan saakka tarinan aloitteellinen henkilö siinä missä Aleksi on jarrumies - mutta olin silti yllättynyt kun kohtausten tekninen jaksottaminen tuki tätä aukottomasti. Kolmessa ensimmäisessä kohtauksessa Noora aloitti kaikki muut jaksot paitsi viimeisen, jonka aloitti aina Aleksi (lintutorni tekee tässä poikkeuksen irrallisena kohtauksena). Viidennessä eli ns. ratkaisevassa kohtauksessa asetelma meneekin päälaellaan: Aleksista tulee moottori ja Noora saa kohtauksen lopettajan roolin. Viimeinen kohtaus linja-autoasemalla onkin mielenkiintoinen. Noora ei enää jostain syystä tee yhtään aloitetta ja Aleksi joutuu kantamaan tämän vastuun. Kohtausta ei kuitenkaan lopeta kumpikaan päähenkilöistä - vaan bussi.

Rakenteen kartoittamisen lisäksi oppikirja kannusti etsimään jokaiselle jaksolle omaa toimintaa, omaa päämäärää henkilöille. Tämä paljasti minulle mielenkiintoisen seikan. Kun Noora kyselee Aleksilta tämän mielipidettä lahjasta, Noora haluaakin tietää mitä Aleksi ajattelee Noorasta itsestään. Ja sitä seuraava dialogi saakin aivan uusia sävyjä ja syvyyksiä... Hämmentävää, mutta kannustaa kyllä jatkamaan tekstin tutkimista.

Huomenna tapaan Jussin ja ylihuomenna Olgan. En vielä yhtään tiedä miten tapaaminen pitäisi hyödyntää.

MA 11. MAALISKUUTA

Mistä aloittaisin.

Näyttelijätapaamisisssa keskityimme pohtimaan erityisesti taustoja - mitä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Myös yksittäisiä kohtia analysoitiin varsin perinteisin menoin, mutta mihinkään perinpohjaiseen luonneanalyysiin ei ryhdytty. Parempi varmasti niin. Tärkein kysymys taisi olla "miksi?" Taustoihin painottumista varmaankin heijasti myös se, että jäljelle jääneet oleellisimmat kysymykset liittyivät juuri lähtökohtiin. Milloin Aleksi on saanut tietää muutosta? Kuinka paljon Aleksi itseasiassa välittää Noorasta? Onko Noora seurustellut ennen ja mitä hän odottaa suhteen tulevaisuudelta?

Lauantaina tapasimme Pasilan asemalla, jossa varmistin erään seikan - Olga on myöhästyjätyyppiä. Se pitää siis hakea kuvauksiin kotiovelta. Jatkoimme Korsoon harjoituksiin varattuun huoneistoon. Aloitimme kevyesti tekemällä linjauksia viikolla jääneiden kysymysten suhteen. Jussin ja Olgan mielestä mielekkäimmät vaihtoehdot olivat minustakin kiinnostavimmat. Aleksi tekisi Nooran takia melkein mitä vain, mutta saa vasta viime hetkellä tietää muuttamisesta. Noora ei ole juurikaan seurustellut vakavasti aiemmin ja nyt odotukset ovat suuret. Tietyllä tavalla lähtökohdat ovat fraasinomaiset. Eikö olisi omaperäisempää, jos Aleksi ei itseasiassa välittäisikään Noorasta? Tai jos Noora ei haluaisikaan suhteelta juuri mitään jatkossa? Ehkä. Mutta tarinasta katoaisi jännite. Aleksi olisi alusta loppuun apaattinen kyynikko ja Noorallekin tarinan käänne olisi vain helpotus. Näistä lähtökohdista lähdimme Annin kanssa kirjoittamaankin, joten ilmeisesti jossain määrin oikeaoppisesti työmme sujui - vaikka tekstiä olisi todella ollut mahdollista tulkita toisinkin.

Harjoitukset olivat minulle kokolailla uusi juttu. Ensimmäisen kerran vastaavaa tehtiin Tekohengityksen (viimeinen kohtaus) kanssa, ja siinäkin tähtäin oli enimmäkseen yleisessä tunnelmassa ja koreografiassa. Minnesota perustuu dialogiin ja suoraan vuorovaikutukseen enemmän kuin aiemmat elokuvamme yhteensä. En siis varsinaisesti tiennyt mitä pitäisi tehdä.

Olin pyytänyt, etteivät Jussi ja Olga opettelisi vuorosanoja etukäteen. Aloitimme siis lukuharjoituksilla, joihin toimme koreografiaa ja yksityiskohtia mukaan pikkuhiljaa. Muutaman läpimenon jälkeen ei papereita enää tarvittu ja pääsimme itse asiaan. Tässä vaiheessa on taas sopivaa kiittää oppikirjaa. Jollain ihmeen kummalla päähän tuli ajatuksia, joilla ihan oikeasti saatiin kohtausta kehittymään enemmän eteen kuin taakse. Toinen ja kolmas kiitos menee luonnollisesti näyttelijöille, jotka olivat kuin ammattilaisia (mitä minä ammattilaisista tiedän? No, se kuulostaa hyvältä.) Yhteistyö oli melko lailla kitkatonta, vaikka ei suvaittukaan sitä, että ohjaaja tökkii näyttelijöitä puukepillä. Tekisi mieli kirjata itselle ylös kaikki pienet oivallukset, jotta voisi sitten vanhana keinutuolissa myhäillä. Asiaan kuitenkin kuulunee, että ne olivat niin tilanteesta riippuvaisia, ettei niitä enää muista. Luulen, että opin taas ymmärtämään ohjaamista millin tai kaksi enemmän.

Emme viilanneet kohtauksia loppuun asti. Kun homma alkoi rullata, jatkoimme seuraavaan. Saimme päivän aikana käytyä läpi kohtaukset 1, 2, 3 ja 5. Nelonen jää kokonaan Siuntioon. Päätimme jatkaa seuraavat 7 tuntia sunnuntaina.

Tapasimme tällä kertaa Espoossa, hieman pienemmissä tiloissa. Aloitimme jäljelle jääneellä viimeisellä kohtauksella ja sen jälkeen palasimme edellisen päivän tuloksiin. Miellyttävä yllätys oli, että kohtaukset eivät olleet siitä ainakaan heikentyneet, edes ensimmäisillä yrityksillä. Muutaman läpiviennin jälkeen alkoi jo tuntua, että ne ylikypsyvät. Pullat piti siis ottaa pois uunista ja jättää jäähtymään, jotteivat olisi kuvauksissa turhan kuivia. Aikaa meni lopulta vain vajaa kolme tuntia ja kaikki oli tehty.

Kun nyt katsoo taaksepäin, ihmettelee oikein miten elokuvamme ovat syntyneet. Onneksi lempifraasini "kunnianhimo ja osaaminen kasvavat käsi kädessä" piti paikkansa myös tässä. Nyt kun on oppinut katsomaan näyttelemistä ja näyttelijöitä (erityisesti!) oikealla silmällä, osaa - luojan kiitos - myös antaa ainakin välttäviä ideoita kohtiin, jotka niitä kaipaavat.

Kävelykohtauksen riidan syntyminen tuntui hieman väkinäiseltä. Aleksi hyökkäsi heti Nooran kimppuun repliikillä "Pitäisikö meidän kuitenkin ensin katsoa..." Kokeilimme monenlaista, mutta Aleksin käytös tuntui silti hieman itsetarkoituksellisen negatiiviselta. "Sinua pyydetään kuskiksi parin viikon päästä, mutta et ole vielä varma pääsetkö ylihuomisesta inssistä läpi." Se auttoi. Tosin - nyt kun Aleksi on vähemmän negatiivinen, myös Nooran hermostuminen laimenee. Siihen pitää vielä saada vähän potkua jostain.

Olga puhui fiksuja haastattelussa. "Syöttäminen vitoskohtauksessa tuntui hieman oudolta - pitää käyttää sitä hyväksi."

Viikonlopusta jäi hyvä fiilis. Mikään ei ole vielä ihan valmista, eikä mitään jouduttu höyläämään vielä niin pitkään, että päreitä olisi palanut. Siuntiossa on paljon aikaa, mutta nyt pitääkin tehdä pieni suunnitelmien muutos: aikaa ei käytetäkään harjoituksiin, vaan oikean fiiliksen rakentamiseen. Onko siihen jotain oppikirjaa?

Kaikilla pitäisi olla tällaisia näyttelijöitä - ihan siltä varalta, että tekisi joskus elokuvan.

Neuvottelut sponsoroinnista ProAV:n kanssa tuottivat tulosta. Kiitoksia myös sinne suuntaan tuesta.

PE 15. MAALISKUUTA

Eilen illalla kokoonnuimme klo 19 Martin viihtyisään ja hämärään yksiöön musiikkipalaveriin. Tällä kertaa mukana oli myös paitsi toinen muusikko Markus, myös tarkkailijoina Liisa ja Anni. Koska elokuva ei ollut Markukselle vielä käsikirjoitusta tutumpi, kertasimme hieman suunnitelmia ja katselimme viikonlopun harjoituksia nauhalta. Ensimmäisessä palaverissa Martin kanssa teimme suuntaviivat musiikin paikoista ja ne olivat sopivasti kypsyneet tällä välin.

Saavutimme useita erilaisia yhteisymmärryksiä, joten ainakin tässä vaiheessa näyttää lupaavalta. Alku ja loppu nivoutuvat yhteen Tule joskus -biisin kautta, josta introon tehdään Martin ja Markuksen versio. Aleksille syntyi biisin pohjalta oma "haluaisin viedä sinut meren rantaan teema", joka aloittaa varsinaisen elokuvamusiikin ensimmäisen kohtauksen lopussa. Samoilla linjoilla tutustumisen ja matkan kanssa jatketaan lintutornille ja sitä kautta Aleksille. Chat-kohtauksessa alkaa tekemisen teema, joka jatkuu kehiteltynä ruuanlaittokohtauksessa.

Viidennessä kohtauksessa soi "levyltä" klassinen musiikki. Erilaisia vaihtoehtoja käytiin läpi pitkään, kunnes tärppäsi. Koska elokuva tapahtuu pitkänäperjantaina (jonka tematiikka osuu muutoinkin yksiin tapahtumien kanssa), osui parhaiten paikalleen Bachin Matteus-passio. Se siis tulee vähäeleisesti soimaan taustalla, ikään kuin tragiikkaa ennakoiden. Aamun valjetessa palataan jälleen merenranta-teemaan, joka johdattelee lopulta linja-autoasemalle. Ja kuten aiemminkin suunniteltiin, bussin lähtiessä lähtee soimaan bändiversio Tule joskus -biisistä. Kantavana ajatuksena musiikeissa on huilun ja saxofonin vuorottelu ja keskustelu.

Yritin kannustaa poikia aloittamaan säveltämisen jo ennen raakaleikkausta, mutta tokkopa malttavat. Hyvää on kuitenkin tulossa.

SU 17. MAALISKUUTA

Olen alkanut nähdä elokuvaunia. Toissa yönä kuvasimme kohtausta ruokapöydän ääressä. Läsnä olivat myös Aleksin vanhemmat. Emme olleet laisinkaan valmistautuneet, eikä ylipäätään ollut oikein selvää, että milloin kohtaus pitäisi kuvata. Tai mitä siinä tapahtuu! Eikä ihme. Herättyäni pohdin, ettei meillä ole moista kohtausta ollenkaan.

Viime yönä oltiin jos mahdollista vielä sekavammissa maisemissa. Olimme Loviisassa valmistautumassa kuvauksiin edellisenä viikonloppuna. Loviisa sijaitsi jossain Alpeilla. Tarkoitus oli paitsi promotoida elokuvaamme ja tutkia paikkoja, myös valmentaa Aleksin pikkuveljiä näytteleviä poikia rooleihinsa. Pari ensimmäistä päivää meni ihan lomaillessa. Pojat saunoivat ja tytöt halusivat katsoa maisemia. Kolmannen päivän iltana pistin kovan kovaa vasten - discoon ei mennä, vaan ryhdytään itse asiaan! Sitten heräsin, kunnes nukahdin taas uudelleen. Nyt olimme jo keskellä kuvauksia. Seuraavana päivänä oli tarkoitus kuvata loppukohtaus, joka olikin hieman erilainen kuin käsikirjoitus antaa ymmärtää. Noora puhuu puhelimessa vanhempiensa kanssa ja bussikuski istuu olohuoneen sohvalla. Yhtäkkiä sain jonkin mainion idean, johon sisältyi jonkinlainen elämänviisaus kuskilta. Jätimme sen hautumaan yön yli - jos se vaikka tuntuisi pöhköltä.

Ehkä tätä kaikkea hieman helpottaa se, että teimme Laran kanssa periaatepäätöksen kuvata, vaikka sää olisikin hieman kehno. Ottaisimme siitä vain vastaavasti kaiken irti.

KE 20. MAALISKUUTA

Pidimme viimeisen palaverin ennen kuvauksia. Sovimme lähtöaikoja, mukaanotettavaa tavaraa ja hieman sekalaisia käytännön järjestelyjä. Oli hieman vaikeuksia pysyä asiassa välillä ja kikatimme. Lara epäili, että meitä jännittää. Niin meitä jännittääkin. Niin paljon, että minä ehdin jo hukata käsikirjoituksen. Pitää tulostaa uusi. Sää on hyvä. Statistien kanssa on niin ja näin. Riitakohtaus mietityttää, ehkä Nooran pitäisi ennemmin vetäytyä kuin syyttää. Unohtanemme jotain tärkeää. Näin unta.

LA 23. MAALISKUUTA

Kello on 0:03. Kohta pitäisi mennä nukkumaan, mutta odottelen vielä Tomppaa saapuvaksi (vaihe 1 muuten suoritettu, "Tule joskus"-biisi on valmis). Entä aamulla: aikainen herätys, viimehetken pakkaaminen. Suurin osa on jo kasassa. Moninkertainen tarkistus. Sitten tulee Late noutamaan ja lähdemme kohti tapaamista Pasilaan. Loviisassa joudumme heti asiaan, se vähän huolestuttaa. Sääkin tulee olemaan hankala, mutta yritämme ottaa siitä kaiken irti. Toivottavasti kaikki heräävät.

MA 25. MAALISKUUTA

Kas niin. Olo on kuin kuvausviikonlopun jäljiltä. Jalat painavat ja silmiä väsyttää mutta ei nukuta. Ei liene mitään järkevää tapaa tiivistää kaikkea, joten kerron kronologisesti.

LAUANTAI

Heräsimme Tompan kanssa kello 7:30 viiden tunnin kevyiden yöunien jälkeen. Tavarat oli päällisin puolin pakattu, joten ei ollut suuri hoppu kantaa tavarat valmiiksi ulko-ovelle 8:15 mennessä, jolloin kyydin piti saapua. Yritin syödä leipää aamupalaksi, mutta elimistö ei ollut vielä valmis, joten se jäi sikseen. Lara ja Late olivat ajoissa ja auton pakkaaminen meni sujuvasti. Olimme kokoontumispaikalla Eläintarhan Nesteellä hyvissä ajoin. Samoin ajoissa olivat myös Liisa ja Niksu, ja näyttelijätkin tulivat yhtä matkaa melko tarkasti klo 9:45. Kokosimme voimia hetken ja siirryimme autoihin. Anni haettiin Pasilan asemalta. Matkalla kuunneltiin luonnollisesti myös Tule joskus muutamaankin kertaan, ja kappale sai tiimin myhäilevän hyväksynnän.

Olimme perillä Loviisassa hieman etuajassa, joten nopea majoittautuminen sujui rauhallisesti. Kannoimme päivän kuvauksiin varatut tarpeet takaisin autoon ja otimme kamera-ajolavan autotallista. Matkalla keskustaan noudimme kaupungin varikolta meille varatun puistonpenkin, jonka kuljettamiseen lava oli hyvä apu.

Kun pääsimme puistoon, alkoi realiteettien hyväksyminen. Sää oli pilvinen ja tuulinen. Paitsi että tämä toi tiettyjä ikäviä piirteitä itse kuvauksiin sekä henkiseltä että tekniseltä kannalta, se oli myös käsikirjoituksellinen dilemma. Sunnuntaina oli 95% varmuudella aurinkoista, joten tulisimme saamaan peräkkäisiin kohtauksiin erilaista säätä. Päätimme siirtää ns. turistikuvien kuvaamisen sunnuntain aurinkoon ja jättää ennen puistoon saapumista jonkinlaisen aikahypyn, jonka aikana taivas tummuisi. Tämä on tietyllä tavalla nähtävä myös etuna: elokuvan sävymaailma laajenee ja ajankulku tulee paremmin esille. Etuina ei kuitenkaan voinut nähdä mikrofonissa puhkuvaa tuulta ja kylmässä hyytyviä elokuvantekijöitä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, vaan harmaan kiven läpi oli mentävä.

Toinen realiteetti oli hieman nolompi. Kuvauspaikkakierroksella olimme valinneet paikaksi puiston idyllisimmän paikan joen varresta. Kuukautta aikaisemmin joessa ei kuitenkaan ollut koskea - toisin kuin nyt kevään sulattaessa lumia. Ilmassa oli siis tuntuva veden pauhu. Yritimme etsiä puistosta toista kelvollista paikkaa, mutta joko niitä ympäröivä miljöö oli kelvoton tai kamera-ajon vaatima tie oli jään peitossa. Sen enempiä purnaamatta hyväksyimme tämän epäesteettisen aspektin elokuvan ääniraidassa ja hiljaa mielessämme varauduimme dubbaamaan tarpeen vaatiessa.

Tekniikan pojat ryhtyivät kamera-ajon, äänityksen ja kuvauksen valmisteluun sillä välin, kun me näyttelijöiden kanssa kävimme kohtauksen muutaman kerran läpi. Asian ytimeen oli päästy jo harjoituksissa, joten olimme nopeasti valmiita. Eipä siis aikaakaan, kun oli aika tarttua sarviin.

Kamera-ajolavamme toimi mainiosti, ja hieman ironisesti kosken pauhu peitti myös lavan liikuttamisen aiheuttamat rapinat hiekkatiellä. Tomppa käsitteli kulkuneuvoa kuin ammattilainen. Äänityksen suuntaa sai välillä hieman ihmetellä häiriöäänien (koski, tie) takia, mutta Late suhtautui haasteisiin nöyrästi. Häslingin keskellä jouduin pääosin tyytymään kohtauksen seuraamiseen kannettavasta monitorista, koska näyttelijöiden lähelle ei mahtunut.

Näyttelijät olivat hieman kohmeessa, etenkin Jussi. Onneksi se sopi Aleksin rooliin tässä vaiheessa elokuvaa. Kalsean tunnelman piristämiseksi sai Noora vetovastuun flirttailussa, hieman enemmän kuin alunperin oli suunniteltu. Sään takia aikataulu venähti hieman yli äyräiden ja kylmän lisäksi alkoi osaa ryhmästä vaivata myös nälkä ja vessahätä. Onneksi lähellä oli linja-autoaseman ja huoltoaseman palvelut, joissa vapaavuorolaiset ehtivät juosta vähän väliä myös lämmittelemässä. Näyttelijöiden huolto oli jäänyt suunnitelussa turhan vähälle, josta saimmekin myöhemmin rakentavaa palautetta.

Viimeisten kuvien kuvaaminen meni entistä humoristisemmaksi, kun aamulla kaivattu aurinko päätti vihdoin tulla esiin pilvimassan takaa. Heijastimelle tulikin käyttöä - joskin tällä kertaa varjostimena. Yleiskuvia varten piti odotella kauas karkaavia pilviä valon eteen.

Päivän ohjelmassa oli vielä kaupungin yleiskuvat raatihuoneen tornista ja toisen kohtauksen loppu lintutornilla. Kello 15:30 tapasimme kaupungin edustajan raatihuoneen takaovella ja kipusimme Loviisan katolle. Näkymät olivat huikeat, ehkä välillä hieman liikaakin, kun keikuttiin tornin kaiteella navakassa. tuulessa. Puolipilvisestä yleiskuvasta saimma mainion siirtymän aurinkoisen ja pilvisen välille. Sivuhuomautuksena mainittakoon raatihuoneen vintti, joka oli niin komea, että sille pitää vielä keksiä joskus jotain elokuvallista käyttöä. Hämähäkinseittiä, tiilimuuria, rappusia, sahanpurua ja vanhoja kalusteita valon ja varjojen keskellä.

Lintutornilla paistoikin taas komeasti ilta-aurinko, mikä tulee täydentämään sään sekavuuden lopputuloksessa. Kuvat olivat kuitenkin niin komeita, ja näyttelijät niin vireessä, että tämä annettakoon luonnolle anteeksi.

Kun kuvat olivat valmiit, oli saunan ja ruokailun vuoro. Illalla käytiin vielä linja-autoasemalla, jossa kerrattin seuraavan päivän suunnitelmat kuva kuvalta.

SUNNUNTAI

Perinteiset viiden tunnin unet päättyivät herätyskelloon klo 5:00, kun lähdimme kuvaamaan aamukävelyä vanhaan kaupunkiin. Muutaman oton jälkeen Late kyyditsi itsensä ja näyttelijät takaisin nukkumaan (!) minun ja Laran jäädessä vielä tutkimaan kaupungin aamuelämää kameran kanssa. Nauhalle tarttui mm. luutaa heilutteleva talonmies, tuprutteleva savupiippu aamuauringon valossa ja maailman hienoin kuva Loviisan pääkadusta. Niillä kelpaa. Palasimme kävellen tukikohtaan ja valmistelimme kaluston seuraavia kuvia varten. Noin kahdeksan maissa saimme lopun ryhmän hereille (paitsi Jussin, joka jäi vielä nukkumaan toviksi) ja söimme aamupalaa.

Yhdeksältä oli tapaaminen bussin kanssa linja-autoasemalla. Bussi oli komea. Jatkoimme maantielle, jossa kuvasimme elokuvan ensimmäisen ja viimeisen kuvan. Ensimmäisessä kuvasimme bussin ikkunasta ohitse kiitäviä maisemia ja jälkimmäisessä auton ikkunasta ohitse kiitävää linja-autoa. Lara irrotti kameran jalustasta ikkunan ulkopuolella 100 kilometrin tuntivauhdissa onnistuneesti.

Kun saavuimme takaisin linja-autoasemalle, olikin kaikki jo valmista. Liisa oli tuonut mukanaan näyttelijät ja lopun ryhmän ja avustajat odottelivat autossa. Pelastuslaitokselta oli parkkipaikalla kaksikin autoa - miehet itse olivat huoltoaseman baarissa kahvilla. Koska suunnitelmat olivat selvät pääsimme heti vauhtiin. Emme olleet täysin varautuneet siihen, että meidän takiamme keskeytettäisiin pääkadun liikenne kuvien ajaksi, mutta mikäpä siinä. Linja-autoaseman eteen laskeutuvaa kuvaa emme kuitenkaan saaneet, koska nostolavan varsi heitti varjon bussin ja rakennuksen kylkeen. Sen sijaan tyydyimme hitaasti liikkuvaan yläviistoon yleiskuvaan, joka on toki vähintään yhtä hyvä. Linja-auton lähteminen sen sijaan sujui suunnitelmien mukaan kamera-ajossakin. Selvisimme hieman pelättyä vähemmällä häsläämisellä, kiitos ammattitaitoisille yhteistyökumppaneille.

Kuvaukset jatkuivat kaiken mahdollisen epäkoronologian mukaan. Välillä kuvasimme ensimmäistä ja välillä viimeistä kohtausta. Tavoitteena oli saada ensin nauhalla kaikki kuvat, joissa tarvitaan a) nostolavaa, b) avustajia ja c) linja-autoa. Ehkä osittain tästä syystä aikataulumme sai taas luvan joustaa yli arvioidun. Yllättäen myöskään aurinkoinen sää ei ollut ongelmaton. Muutamien kuvien kanssa taistelimme varsin tosissamme, koska näyttelijät häikäistyivät joko auringosta tai heijastimesta. Äänimaailmassa liikkuivat autot ja bussit, välillä hieman tiellä.

Kuvausten jatkuessa koville joutuivat näyttelijöiden lisäksi myös muu ryhmä, ja välillä piti ihan suosiolla pysähtyä ja hengittää pari minuuttia. Hieman taisteluhengessä viimeisetkin kuvat asemalla saatiin purkkiin ja oli jatkon aika. Suunniteltu ruokailu siirrettiin eteenpäin ja siirryttiin pienellä porukalla kuvaamaan lauantailta jääneitä jäätelönsyöntikuvia vanhan kaupungin puolelle. Tunnelma oli onneksi tässä vaiheessa jo rennompi, kuvatkin olivat helpompia. Viime hetkellä muistin erään linja-autoasemalla unohtuneen kuvan, jonka olin lisännyt suunnitelmiin vasta edellisenä iltana. Late tuli heittämään meidät autolla paikalle. Kuvassa Noora seisoo laiturin päässä ja katselee pois ajavaa bussia. Tilannetta oli käyty läpi koko aamupäivä, joten homma oli hetkessä selvä. Ja sitten söimme.

No, mitä vielä. Sitten oltiin väsyneitä, siivottiin jäljet tukikohdassa ja pakattiin. Ja ajettiin kotiin. Kuka kenenkin. Katseltiin vähän kuvattuja materiaaleja ja dokumentti. Muutamia noloja virheitä huomattiin, mutta niistä ehkä toiste. Eivät ne olleet tuhoisia.

Jalat ja silmäluomet siis painavat, mutta viikonlopusta jäi hyvä fiilis. En tiedä voiko näihin päiväkirjoihin aina kirjoittaa kuinka hyvin tiimi toimi, mutta ehkä on taas tarpeen kiittää kolmen vuoden yhteistä kokemusta. Vaikka aikataulumme menivätkin pariin otteeseen uusiksi, pystyttiin kaikessa etenemään suunnitelmallisesti ja eteen tulleet ongelmat ratkaisemaan joustavasti. Tästä kiitos myös näyttelijöille, jotka olosuhteista huolimatta olivat loppuun asti aina valmiina. Ja eiköhän joku sanonta niin väitäkin, että ennakkosuunnitelmat eivät ole siksi, että ne onnistuisivat, vaan siksi että _se mitä tehdään_ onnistuisi. Allekirjoitan sen.

Näyttelijöiden ohjaaminen oli vähemmän intensiivistä kuin harjoituksissa. Ottojen välillä vaihdettiin muutamia tarkoitusperiä ja taka-ajatuksia, joilla saatiin nopeasti korjattua repliikkejä, joissa ei tuntunut olevan virtaa takana. Harjoitusten ansiosta edellytykset näihin pikakorjauksiin olivat jo olemassa, piti vain kääntää kytkintä. Esimerkiksi "sun pitää varmaan mennä" oli paljon parempi, kun se tarkoitti "älä mene" eikä vain "on ikävää että sinun täytyy mennä".

Odotan mielenkiinnolla Siuntion kuvauksia. Kohtaukset ovat intiimimpiä ja olosuhteet suotuisampia. Emme ole säiden armoilla ja ruokaa on koko ajan saatavilla. Yritän keskittää vielä noin 30% enemmän huomiota näyttelijöihin tekniikan sijasta. Tärkeintä on luoda taloon oikea tunnelma koko viikonlopuksi. Itse kohtauksethan ovat jo valmiita - ne pitää vain kuvata vielä.

KE 27. MAALISKUUTA

Maanantain ja tiistain välisenä yönä innostuin vielä raakaleikkaamaan kuvatut kohtaukset. Helpointa työtä koskaan. Ainoastaan äänityksessä on välillä olosuhteiden takia vajavaisuuksia, joten varaudumme jälkiäänittämään muutaman repliikin huhtikuussa. Bussin kyljestä piti poistaa kuvausryhmän heijastus - mutta sekin sujui ilman rasittavaa kuva-kuvalta-työtä Canopuksen regionfiltterillä. Sain sillä rajattua tarpeellisen alueen ja lisättyä siihen blur-efektin. Muuten materiaali oli valmista tavaraa. Hieman epävarmuutta herättänyt käänteentekevä loppukin rytmittyi mainiosti.

Leikkauspöydässä näin ensimmäistä kertaa tarkasti näyttelijöiden työn tuloksia. Oli mielenkiintoista löytää yksityiskohtia, joita ei kuvauksissa ehtinyt huomata tai seurata.

Vein raakaleikkauksen Martille ja puhuimme taas parisen tuntia elokuvan musiikista. Martti on kova poika valittelemaan kiirettä, mutta muutoin homma tuntui olevan hallussa. Varmistimme vitoskohtauksen musiikiksi Bachin Matteus-passion paitsi nokkelan intertekstuaalisuuden myös sopivan fiiliksen takia. Päätimme rytmittää musiikin koukerot kohtauksen tapahtumiin, joten vielä Martti ei sen pariin pääse.

Annin kanssa pohdimme elokuvan nimeä. Se ei olekaan helppoa puuhaa! Toisissa elokuvissa se on itsestäänselvä alusta lähtien, toisissa taas se on itsestäänselvä, vasta kun sen keksii. Nyt se ilmeisyys on vielä huomaamatta. Kaikenlaista mahtipontisuutta ja yleismaailmallisuutta pitää välttää, koska elokuva kertoo pienistä ja yksityisistä asioista. Toisaalta monia pieniä vivahteita pitää varoa alleviivaamasta. Minusta varteenotettavimpia vaihteoehtoja ovat tällä hetkellä "Menopaluu" ja "Sori". Myös Aleksin monologi elokuvan alussa on nyt kovasti työn alla, koska se on tarkoitus nauhoittaa Siuntiossa. Sekin on ihan kohta.

PE 29. MAALISKUUTA

Ei jännitä. Ilmeisesti kaikki jännittäminen tuhlaantui viime viikonloppuun. Nyt on vain sellainen normaali organisointitohina. Toisaalta, nyt on nähty että kaikki pelaa, me ja näyttelijät. Ja miksei elokuvakin.

Loviisan viikonloppu taisi olla joillekin liikaa - Liisa, Tomppa, Lara ja Olga ovat kaikki kipeinä. Toivottavasti jaksamme menestyksellä neljä päivää. Sen jälkeen on sitten aikaa sairastaa myös niillä, jotka vasta nyt ehtivät tartunnan saada. Minä itse olin kaukonäköisesti flunssassa jo toissaviikolla.

Muutamia muutoksia on tehty alkuperäisiin suunnitelmiin. Koska lintutornikohtaus kuvattiinkin ilta-auringossa, ei ruuanlaittoa voi jättää auringonlaskun valoon, vaan olosuhteet siirretään edelliseen kohtaukseen, eli chattiin. Ruuanlaitossa on sitten sininen hetki, tai jotain hieman sitä ennen. Saa nähdä miten se syntyy valoilla. Chat-kohtauksen aikataulua jouduttaneen muuttamana, jos emme pysty blokkaamaan päivänvaloa pois Tompan huoneen ikkunasta. Onneksi ajalliset resurssimme ovat väljät.

Kentältä on tullut palautetta, että elokuvanteko alkaa viedä aika lailla resursseja. Taitavat olla oikeassa. Kuten joskus talvella totesin, tätäkin hommaa tehdään kuuden kuukauden ajan. Vaikka se ei olekaan intensiivistä ajankäyttöä, se kuitenkin sitoo. Täytyy olla hitsin tarkkana, että tässä säilyy se oikea kipinä, kaikilla.

KE 3. HUHTIKUUTA

Huh.

Pitäisi varmasti kirjoittaa pitkästi, mutta enpä taida. Mitenkö kävi? Kuvat ovat hyviä, näyttelijät olivat hyviä ja tiimi oli hyvä. Sen sijaan; kun pohdimme, että Siuntiossa on paljon aikaa, kun kuvaamme vain kohtauksen per päivä, pohdimme humpuukia. En muista montaakaan vapaata hetkeä. Toki kaikki ei ollut pelkkää kuvaamista. Välillä syötiin ja välillä katsottiin jopa pari elokuvaa, mutta sitten tulikin jo yö. Ja unen kannalta liian nopeasti aamu. Kun maanantai-iltana palattiin takaisin, oli kuin aika olisi hypännyt. Neljä päivää oli kadonnut.

Mitä tulee näyttelijöiden ohjaamiseen, olivat asiat jotakuinkin samoin kuin Loviisassakin. Kaikki oli jo tehty, joten kysymys oli vain hienosäädöstä. Sen sijaan tiimityöskentely parani selvästi loppua kohden. Perjantain improvisoitu ja lennossa ohjattu ruuanlaittokohtaus oli jo perusolemukseltaankin rauhaton, mutta chatkohtauksen kuvaamisessa olisi voinut lähteä hiljaisemmin liikkeelle. Useamman kerran kävi niin, ettei joku vielä ollutkaan täysin valmis, vaikka ohjaaja niin luuli. Vasta vitoskohtauksen herkkä tunnelma pakotti ottamaan itseään niskasta kiinni. "Näyttelijät? Ok.. Ääni? Ok... Kuva? Ok.. Kamera käy? Ok... Olkaa hyvät." Sovimme myös puhuvamme kuiskaten koko illan/yön ajan, jotta häiriötekijät pysyisivät aisoissa. Kohtauksen kuvaaminen, lavastaminen mukaanlukien, kesti iltaseitsemästä aamuviiteen. Viimeiset pari tuntia olivat väsyneet, mutta taisteltiin läpi rutiinilla. Hyvä ennakkovalmistelu niin näyttelemisessa kuin kuvasuunnittelussakin oli avuksi, sillä mihinkään uusiin luoviin ratkaisuihin ajatuksenjuoksu ei olisi enää yltänyt. Päinvastoin, meillä oli varaa jättää muutama tekninen yksityiskohta toteuttamatta.

Siinä missä kaikki muu meni putkeen, nousi pitkän viikonlopun ykkösteemaksi ryhmädynamiikka. On tietynlaista tasapainoilemista olla yhtä aikaa hengaamassa ja tekemässä työtä, olla yhtä aikaa kaveriporukka ja kuvaustiimi. Etenkin se on tasapainoilemista silloin, kun kaikkia väsyttää ja 99% keskittymisestä menee omaan työhön - ja silti samaan aikaan pitäisi pystyä huomioimaan mitä kaikki muut tekevät.

Kuvausjärjestelyt sujuivat melko hyvin rutiinilla. Lara vastasi tekniikan kasaamisesta ja pyysi välillä apua avustajilta. Lavastus oli Annin vastuulla ja sujui ripeästi. Minä yritin pitää huolta näyttelijöistä ja hieman kokonaisuudesta. Liisa vastasi dokumentoinnista ja huollosta. Ja huolto oli se osuus, jossa meillä ei vielä varsinaista rutiinia ole. Kun IAT viettää viikonloppua vapaamuotoisesti, kukin ottaa melko lailla tasapuolisesti osaa huoltopuoleenkin ilman sen kummempia organisointeja. Kun ei ole kiire, voi tiskit jättää vaikka aamuksi tai vetää pitkää tikkua. Nyt, kun huoltovastuu oli keskitetty yhdelle ihmiselle, olisi pitänyt samalla pitänyt siirtää myös delegointi. Jos huolto ei ehtinyt muilta kiireiltään tehdä jotain, jäi vastuu ilmaan. Ja kiireessä vain huomaavaisimmat ehtivät huomata ilmassa roikkuvan vastuun, muut vain, että joku on kesken, vaikka kuvausten pitäisi alkaa. Asia, joka olisi pitänyt suunnitella etukäteen.

Tässä ollaan astumassa hämyisiin vesiin sikäli, että kun lähdetään suurempiin ja suurempiin projekteihin, ei ole enää paluuta. Mukaan tulee ikäviä hommia, vähän stressiä, odottamista... ja odottamista. Sen suhteen pitää olla tarkkana. Kolmen vuoden kokemus tällä tiimillä on siunaus, koska tunnemme toisemme ja tapamme toimia. Ongelmatilanteet ratkeavat suhteellisen vähällä hampaidenpuremisella tai ainakin lopulta hyvässä hengessä. Vaikka viikonloppu oli raskas, oli myös haikeaa lähteä pois. Tällaisissa koettelemuksissa on kuitenkin sitä jotain.

PE 5. HUHTIKUUTA

Päivällä iski se perinteinen olo. Mitä jos tarina ei kannakaan? Entä jos kriittiset hetket eivät osu kohdalleen? Entä jos elokuvasta tulee liian pitkä? Siirsin materiaalit koneelle, jotta olisin valmis raakaleikkaamaan huomenna. Ehkä tuo hihaan hiipinyt epäilys on kuitenkin olemassa siksi, että se motivoi. Teinkin leikkauksen saman tien, yhteen putkeen.

Chattikohtaus oli heti vaikea. Siinä on paljon kommunikaatiota, jota ei käydä puheitse. Osa käydään paitsi eleitse myös tekstitse. Kohtaukselle oli varattu kaksi ja puoli minuuttia, mutta siinä vaiheessa olin hädin tuskin puolessa välissä. Rakennekin tuntui tökkivän. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja tartuin seuraavaksi ruuanlaittokohtaukseen. Sille oli varattu minuutti, joka ei sekään tuntunut mitenkään riittävältä. Heti alkuun päätin hylätä kaikki repliikit. Hain kronologisesti hyviä pätkiä ja ladoin niitä peräkkäin. Välillä palasin takaisinpäin, lyhentelin vähän, poistelin vähän ja muutin vähän järjestystäkin. Pikkuhiljaa oli kasassa noin kaksi minuuttia kohellusta keittiössä. Pikkuisen liian hämärää, vähän liian vähän lähikuvia Aleksista. Palasin taaksepäin ja tiivistin. Etsin pari kuvaa Aleksista lisää. Siirryin seuraavaan kohtaukseen.

Hyvin valmisteltu vitoskohtaus olikin ilo leikata. Kahta dialogiottoa oli helppo napsia vuorotellen aikajanalle. Molemmilta näyttelijöiltä löytyi yksi kantava otto, josta sain tärkeimmät palat, muutaman hain toisista otoista. Sisäkohtauksista tämä oli ainoa, jossa oli mahdollisuus noudattaa tarkalleen ennakkoon tehtyä kuvasuunnitelmaa, joka suureksi onneksi toimi. Mutta pituutta oli taas liikaa. Sitten viimeistelin hiukan äänimaailmaa. Häivytin leikkauksia ja tasoittelin taustakohinaa.

Elokuvan pituus oli noin 19 minuuttia. YHDEKSÄNTOISTA MINUUTTIA. Piti olla maksimissaan 15. Hätä hiipi housuun.

Sen kummemmitta mietteittä renderoin koko jutun tiedostoon, jotta saatoin katsoa sen letterboksina. Olin naulittu. Olemme tehneet ihmeitä.

SU 7. HUHTIKUUTA

Kolmen tunnin palaveri muusikoiden kanssa. Katsottiin leikkausta ja kokeiltiin teemoja. Ideoitakin syntyi. Merkittävin niistä liittyy aamukävelyyn, joka suunnitelman mukaan piti säestää haikealla ja raskaalla musiikilla. Markuksen jammaillessa 70-luvun urkusoundien kanssa sain oivalluksen. Miksi meidän pitäisi jatkaa yön tunnelmaa musiikin kanssa vielä aamulla? Jos katsoja ei ole vuorokaudenvaihteeseen mennessä samastunut, ei se sitä tuossakaan vaiheessa tee. Oleellinen ajatus oli, että ei se ole se haikeus, jota Aleksi ja Noora välttelevät, mikä tilanteesta tekee piinallisen, vaan se nouseva aamu. Kohtauksen musiikista tuleekin siis arjen äänellinen vastine. Paluu todellisuuteen.

KE 10. HUHTIKUUTA

Elokuva sai nimen: Rannalla. Vähän Aku Louhimies kyllä. Se kuitenkin liimautuu saumattomasti elokuvan elementteihin.

TO 25. HUHTIKUUTA

On tehty musiikkia, jälkiäänitetty ja viilailtu. Ja odoteltu ensi-iltaa.

Jälkiäänitykset menivät helposti ja nopeammin kuin odotinkaan. Enkeliä tehdessä se oli aika työlästä puuhaa, vaikka repliikkejä olikin vain pari, mutta nyt ei ongelmia juuri tullut vastaan. Akustoimme yksiön patjoilla ja peitoilla ammattimaisen näköisiksi ja lainasimme Kalliosta Sennheiserin. Toisella kameralla pyörittelimme kohtauksia ja toisella nauhoitimme. Ensin repliikki nauhalta, nauha pauselle ja näyttelijä lausui perässä. Roolit olivat vielä hyvin hallussa, joten muutaman lämmittelykierroksen jälkeen oltiin valmiita. Tärkein asia eli rytmi tuotti hieman työtä parissa pitkässä repliikissä, joiden painotukset eivät muutenkaan olleet aivan arvattavimpia. Eräästä rivistä oli kuvauksissa tullut niin kummallinen, että se oli pakko translitteroida paperille ennen kuin äänitys onnistui.

Kaikki meni kuitenkin putkeen, koska uudet äänet asettuivat kuvaan kuin se kuuluisa hullu puuroon. Hieman liian pehmeitähän nuo soundit ovat, mutta pitäisi olla joku insinööri että osaisi tehdä niille jotain.

Äänimaailmassa ongelmia tuottaa hieman humina. Chattikohtauksessa olisi pitänyt uskoa ja ottaa se tietokone pois päältä silloin kun sitä ei kuvattu. Nyt sai kaikennäköisiä vippaskonsteja käyttää. Ekvalisaattoria, nopeita äänentasonsäätöjä, tasoitushuminaa ja vaikka mitä. Jälkiäänitetyt näppäimistön äänet sain kuitenkin helposti upotettua mukaan, joten itse chattimisen aikana ääni on puhdas. Toinen ongelmapaikka on vitoskohtaus, jossa puhutaan varsin hiljaa. Ikävimmillään mukaan pyrkii himmentimen sirinä. Onneksi mukana on kuitenkin puolet kohtauksesta musiikki.

Tasoittelin molempia äänimaisemia ulkona nauhoitetulla lähiöäänellä, jossa on pääosin ohi ajavia autoja. Loviisa sai siitä ihan uuden, urbaanin ilmeen.

Musiikit ovat hyvällä tolalla ja hyviä ovat itsekin. Nyt kun vielä pikkuhiljaa saisi niitä tänne päin.

SU 5. TOUKOKUUTA

Ryhdistäydyin ja soitin Jussille ja Olgalle. Teimme vielä kolmoskohtauksen alun repliikit uudelleen, kuvauksissa kun äänitys meni siltä osin puolittain mönkään. Äänentaso oli liian matala ja toisaalta taustalla hurisi tietokone hieman turhaan. Nyt ääni on puhdas ja kirkas kuin otsa.

Muuten kaikki on ennallaan, ensi-ilta alkaa jo vähän jännittää. Suhteeni tulevaan tuotokseen on juuri sopivan ristiriitainen.

TO 9. TOUKOKUUTA

Kaikki valmista.

LUE LISÄÄ
Tietoa elokuvasta >>
Elokuvan tekemisestä >>