Luultavasti tähänastisista kunnianhimoisin projekti Ihmiskunnan ainoalta toivolta. Vähäiseen dialogiin ja voimakkaaseen symboliikkaan pohjaava draama ihmissuhteen loppumisesta ja toivottomasta yrityksestä pelastaa sen rippeitä. Käsistä valuva tiimalasin hiekka, ihmissuhteen alkuaikojen sokeri, ei ole enää löydettävissä, huolimatta tytön epätoivoisesta yrityksestä. Tilanteiden dramatiikka on hyvin selkeästi mutta alleviivaamista vältellen luotu, ja harrastajatason elokuvia hyvin yleisesti vaivaava jähmeä dialogi on löytänyt oikeanlaisen käsikirjoituksen taakseen.
Elokuvan tekninen toteutus osoittaa, että Kaukosäädin-sarjasta on tultu pitkälle. Kameratyö on esimerkillistä, ja kuviin ei ole juuri eksynyt häiritseviä elementtejä. Leikkaukselle tulee myös antaa kaikki kunnia; Ismo Kiesiläinen onnistuu säilyttämään elokuvilleen tyypillisen verkkaisuuden kuljettaen tarinaa silti kuva kuvalta luontevasti eteenpäin. Elokuvan musiikki on sen toinen erittäin vahva kohta. Erityisesti elokuvaa varten sävelletty Martti Anttilan musiikki istuu elokuvaan täydellisesti, ja sitä uskalletaan käyttää toisinaan voimakkaana, toisinaan taas täysin hiljaisuuteen mennen.
Sokeri on jälleen yksi muistutus siitä, että harrastelijoidenkaan ei aina tarvitse tehdä kevyttä viihdettä. Juuri sen symbolinen, lievästi surrealistinen mutta kuitenkin ymmärrettävä tragedia saa siihen syvyyttä, jonka vuoksi se kestää useammankin katsomiskerran. Katsojaa koetellaan jälleen jonkin verran, ja Sokeri vaatiikin rauhallisen tovin, jotta siihen pääsee oikein sisälle. Muutamaa pikkuvirhettä lukuunottamatta jälki on hyvin hiottua ja pitkälle ajateltua. Ehdoton virstanpylväs IAT:n tuotannossa.
Ilkka Suominen
olemus@iobox.fi
