Poika ja vesi
(muutamia merkintöjä joiltakin kuvauspäiviltä)
MA 3. ELOKUUTA
Ensimmäinen kuvauspäivä alkoi leppoisasti puolen päivän aikaan. Olin edellisenä iltana käynyt läpi kuvattavat kuvat ja dialogin. Sunnuntai näytti helpolta: ensin yksittäisiä kävelykuvia muutamilla avustajilla ja lavasterekvisiitalla höystettynä ja illalla muutaman repliikin dialogi.
Lähdimme Laran (kuvaaja) ja Tompan (äänittäjä, avustaja) kanssa liikkeelle hyvissä ajoin kohti Kolkekannaksen pienoisrämettä. Alue on Pitkäjärven rannan ja pientaloalueen välissä sijaitseva metsikkö, jota halkoo Lippajärveltä tuleva laskuoja. Olimme paikalla pari tuntia ennen näyttelijöiden saapumista, jotta ehtisimme sovittaa kuvasuunnitelmamme miljööseen. Paljon oli muuttunut siitä, kun alkukesästä kävin paikkaa katsomassa! Vettä oli helteistä huolimatta riittämiin, mutta yhtään vähempää ei ollut kasvillisuutta. Rinnankorkoinen pensaikko oli noussut yli päälaen ja rannat polkuineen täyttyneet kainaloihin yltävistä nokkosista. Muuallakin heinikko oli vaihtunut korkeampaan aluskasvillisuuteen. Kannoimme kaluston, rekvisiitan ja eväät metsään ja perustimme pikaleirin.
Alunperin tarkoitus oli kuvata näyttelijöitä ojan yli vastarannalta, mutta se oli täysin saavuttamattomissa polkujen kasvettua umpeen. Vettä piti saada kuitenkin mukaan kuviin, joten jouduimme turvautumaan suistossa sijaitsevaan saarekkeeseen, jolle pääse muutamasta sekelaisesta lankusta kyhättyä yksikaistaista siltaa pitkin. Toisaalta saarekkeella sijaitsi myös (kaiketi) paikallisten poikien puuhun rakentama majanalku, josta pääsi kätevästi kuvaamaan yläkulmakuvaa.
Kun kuvat oli suunniteltu, lähtivät Lara ja Tomppa noutamaan näyttelijöitä ja Nettaa (tuotantopäällikkö) Kauniaisten juna-asemalta. Itse jäin leiripaikalle lueskelemaan käsikirjoitusta yhdessä tuhansien hyttysten kanssa.
Näyttelijöiden saavuttua kuvaukset sujuivat hitaan alun jälkeen reippaasti. Netta tosin määräsi heti alkuunsa Tompan kauppaan ostamaan hyttyskarkoitetta. Valo oli hieman kovaa, mutta kiitettävän pysyvää, joten saimme pidettyä kiinni aikataulusta - melkein loppuun saakka.
Edellisenä yönä juttelin henkilökohtaisen neuvonantajani kanssa käsikirjoituksesta ja sain tärkeän oivalluksen. Poika pitää liittää paremmin veteen! Siskon ja pojan yhteys syntyy veden kautta. Vesi on ratkaiseva elementti. Käsikirjoituksessa ja kuvasuunnitelmissa tämä ei kunnolla toteudu, sillä pojan kiinnostus kohdistetaan ensisijaisesti ojan eläimiin. Hukkuneelle siskolle vesi on ollut mystinen maailma ja sitä sen pitäisi olla myös pojalle. En tiedä, miten juonellisesti tulee perustelluksi kuva, jossa poika yöllä seisoo rämeellä (rämeessä) vain katsomassa vettä, mutta jotain samaa siinä on kuin elokuvan alussa.
Tämän kuvan tekeminen viimeiseksi viivästytti lähtöämme noin tunnilla, koska Kalle piti saada seisomaan keskelle vettä, upottavaan mutapohjaiseen ojaan. Pihistin siltarakennelmasta puulevyn ja upotin sen pohjaan tueksi Kallen jalkojen alle. Ilman sitä poika olisi varmasti uponnut mutaan melkein vyötäröä myöten, vaikka vettä olikin vain parikymmentä senttiä. Kamera sijoitettiin puumajaan ja valotus suunniteltiin niin, että kuvan saisi jälkikäteen sävytettyä yökuvaksi. Saa nähdä miten kuva toimii.
Vaikka ojassa rämpiminen olikin vähän mutaista puuhaa, oli se Kallesta "kaikista kivointa", kun jälkikäteen kysyttiin.
Ensimmäisen kuvauspäivän alkuun tällaiset kuvat olivat sopivan leppoisaa puuhaa, mutta henkilöohjaukseni jäi vielä vähän hakuseen. Toivottavasti se ei laajemmissa kuvissa niin paljon näy.
Kolkekannakselta siirryttiin Mankkaan Porttiniittyyn, jossa suurin osa elokuvasta tapahtuu. Edessä oli vielä ensimmäisen kohtauksen dialogin kuvaaminen. Matkanteko hieman viivästyi, kun sekoilimme juna-aikataulujen kanssa ja Tomppa joutui ajamaan kotiutettavat avustajat Helsinkiin saakka.
Koska olimme tunnin verran jäljessä aikataulusta, olimme myös tunnin verran jäljessä suunnittelemastamme valosta. Aurinko piiloutui puiden ja yläpilvien taakse, mutta ei onneksi kadonnut kokonaan. Voikin olla, että tämä pehmeämpi versio on jyrkempää valoa tunnelmallisempi, jos se vain sopii aiemmin kuvaamaamme vesiliskomateriaaliin.
Sillä välin kun pystytimme kameraa ja mikrofonia, laitoin Kallen ja Katariinan taistelemaan tuijotuskilpailun herruudesta. (Katariina taisi voittaa.) Itse kohtauksessa ohjaukseni oli yhä vain vähän hakusessa ja saimme käytettyä runsaasti aikaa muutaman repliikin nauhoittamiseen. Suurin haaste oli seitsemänvuotias Kalle, jonka keskittyminen on hyvin erilaista kuin meillä vanhemmilla. Kuvauspaikalla riitti paljon muutakin kiinnostavaa kuin vastanäyttelijä ja kuvattava kohtaus. Kalle ujosteli vieläkin hiukan katsekontaktia kahdenkeskisessä kohtauksessa, joten se piti ratkaista. Pyysin Kallea vertaamaan Katariinan piirteitä omaan (oikeaan) siskoonsa. Harmiksi oja oli hitusen turhan leveä ja näyttelijät joutuivat istumaan melko kaukana toisistaan. Intesiteetti ehkä vähän kärsi siitä.
Harjoituspäivän perusteella olin päätellyt, että on fiksumpaa kuvata ensin muiden näyttelijöiden kulmat, jotta Kalle ehtii päästä paremmin mukaan. Arvioni oli väärä. Kun kamera kävi, Kalle oli jo ihan valmis, mutta alkoi väsyä, kun päästiin niihin kuviin, joissa Kalle itse näkyy. Huomenna siis toisinpäin.
Netan kanssa pohdimme, että taukojen kanssa pitää olla jatkossa tarkkana, ettei Kalle joudu turhaan istuskelemaan kohtauksessa silloin kun ei kuvata.
Päivän ikävin yllätys oli huomata, että kuvauspaikan läheisyydessä nuokkunut rakennustyömaa oli herännyt kesän jälkeen henkiin. Kirskunaa, pauketta ja porausta. Koko tulevan viikon. Onneksi satunnaiset taustaäänet sopivat tämän elokuvan tarinaan. En usko silti, että Kim (äänisuunnittelija) ilahtuu. Ja se poraus ja sahaus. Ei sitä.
Yhdeksältä kotiin, suihku, tavaroiden purku ja pakkaus seuraavaa päivää varten, akut lataukseen, päivän ensimmäinen ateria läheisessä pikaruokalassa, materiaalien läpikatsominen ja hampaiden pesu. Piti vähän pinnistellä, että jaksoi valmistautua seuraavan päivän kuvauksiin vielä käsikirjoituksen ja muistiinpanojen kanssa. Aiemmissa elokuvissa olen tehnyt ohjausmuistiinpanoni ja kuvalistan reunahuomautuset jo hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Tällä kertaa päätin valmistautua aina päivän kerrallaan, jotta saisin hyödynnettyä myös kuvauspäivien kokemukset. Ja hyödynnettävää olikin.
MA 4. ELOKUUTA
Maanantai alkoi aikaisin - ainakin suhteessa siihen, että alla oli odotettua raskaampi sunnuntaipäivä. Rutiini alkoi kuitenkin löytyä naftaliinista ja saimme kakkoskohtauksen alun purkkiin melkein aikataulussa. Kun kohtaus oli pidempi, saimme siitä myös paremmin kiinni näyttelijöiden kanssa. Olin ollut huolissani melko niukoista harjoituksista, mutta suurempi ongelma olivatkin repliikit, jotka Kalle osasi liian hyvin. Olisi ehkä pitänyt uskoa enemmän sitä viisasta, joka neuvoi, että lapsille ei kannata opetuttaa repliikkejä turhaan kovin paljon etukäteen. Yritin löytää keinoja lukemisesta irti pääsemiseen. Pieniä muutoksia repliikkeihin, pieniä taukoja, tiiviimpää kontaktia. Paras lääke tuntui olevan, että sovimme Kallen kanssa, että poika on tullut ojalle vain ja ainoastaan pyytääkseen tyttöä mukaansa uimarannalle. Katariinan kanssa vaihtoehtoja kohtauksen fiiliksessä oli enemmän ja kokeilimmekin monenlaista. Oikeastaan pojan päämäärä ratkaisi lopullisen suunnan: kokeeko sisko olevansa vastuussa siitä, että poika ei osaa uida?
Olimme niin innoissamme, että unohdimme klo 11 aikaan saapuneet Maxin (isoveli) ja Annen (isoveljen tyttöystävä) pariksikymmeneksi minuutiksi bussin päätepysäkille. Leppoisasti oli kuulemma istuskeltu nurtsilla ja käyty kaupassa. Pidimme vähän ruokataukoa jatkaaksemme kuvauksia sen jälkeen. (Max ja Anne saapuivat näin aikaisin siltä varalta, että olisimme etuajassa.)
Ruokailun jälkeen kuvasimme vielä parin lyhyen kuvan verran Kallea ja Katariinaa ja päästimme sitten jälkimmäisen pois. Sillä välin oli leiripaikalla kuitenkin tapahtunut yllättäviä: ampiainen oli piiloutunut Maxin limupulloon ja... No. Ensin huuli turposi ja sitten iho nousi näppylöille. Pikalääkitys ja sitten terveyskeskukseen, jossa jonotusta, kortisonipiikki ja lääkärin määräys levätä. Me muut odottelimme kuvauspaikalla ja leikimme laivanlastausta rantapallolla. Parin tunnin päästä Netta ja Niksu toivat Maxin takaisin, lähes kunnossa. Max lupasi veisata viis virttä lääkärin määräykselle ja pääsimme kuvaamaan. Kallen päivä oli kuitenkin venähtämässä kolmatta tuntia liian pitkäksi. Päädyin hyvin epäortodoksiseen ratkaisuun. Kuvaisimme ensin dialogista kuvat, joissa Kalle näkyy. Sitten lähettäisimme Kallen kotiin ja jatkaisimme muiden näyttelijöiden ja stand-inin kanssa. Ei ihan reilua Maxia ja Annea kohtaan, mutta ehkä jopa parempi ratkaisu kuin väsynyt lapsinäyttelijä tai ylimääräinen kuvauspäivä.
Kalle oli jo nyt mitä mainioimmin mukana menossa, kun vain jaksettiin pitää riittävästi taukoja ja syödä. Leppoisa odottelu kuvauspaikallakin oli varmaan hyvä pohja. Tässä kohtauksessa otimme ytimeksi erilaisen suhtautumisen isoveljeen ja tyttöön. Isoveli kiusasi ja tyttö oli kiltti. En tiedä osasinko sitä Kallelle kovi hyvin ohjata vai tuliko energia vastanäyttelijöiden kautta, mutta kohtaus toimi ihan kuvauskelpoisesti. Välillä sekoiltiin repliikeissä, mutta se johtui vain siitä että "vesilisko" ja "sisilisko" ovat aika samanlaisia sanoja!
Annen olin nähnyt näyttelemässä useasti Narrin draamaryhmässä ja tiesin hänen vahvuutensa. Läsnäolo, kontakti vastanäyttelijöihin ja lämmin energia. Kiltin tyttöystävän rooliin oli siis hyvät lähtökohdat. Lisää särmää saatiin komentelevasta poikaystävästä/isoveljestä. Maxin tiesin vain parin kuvan roolista musiikkivideossamme ja parin repliikin sivuosasta kesäteatterissa. Peruuntunutta näyttelijää paikkaamaan tullut Max olikin ihan napakymppi. Nuorenparin kemia toimi mahtavasti sekä kohtauksissa että myös niiden ulkopuolella. Kiltti tyttö ja komentelevat poika voisivat olla varsin surullinen pari, mutta saimme mielestäni aikaan varsin inhimillisen asetelman. Tyttö hallitsee tilanteen ja kiusoittelee poikaystäväänsä olemalla pikkuveljelle entistä kiltimpi. Pikkuveli on ainoa este muuten leppoisassa suhteessa.
Kun Kalle oli päästetty kotiin, minä jäin lukemaan pojan repliikkejä kalastajanhattu päässäni (kuvan ulkopuolelta tosin!). Onkohan tällainen yleinen hätävara elokuvissa, joissa käytetään lapsinäyttelijöitä? Kamalan hyvältä ajatukselta se ei näyttelijöiden kannalta kuulosta, minusta, mutta hyvin kaikki toimi.
Saimme aikataulusta tunnin verran kiinni ja päätimme vielä lähteä kuvaamaan Hakunilaan sijoitetun yleiskuvan, jonka olimme jo hätäpäissämme ehtineet lykätä lauantaille. Ajoimme pääkaupunkiseudun toiselle laidalle ja kauniissa iltavalossa (päiväkohtaus, hmm) kuvasimme pyörää taluttavaa nuortaparia. Toisinaan tuntuu vähän päättömältä lähteä yhden kuvan takia toiselle puolelle maailmaa, mutta sopivaa miljöötä ei aiemmilla kuvauspaikkakierroksilla löytynyt lähempää. Hiekkatie ja taustalla haikea betonilähiö. Näyttelijät olivat taas mukana sataprosenttisen positiivisella asenteella ja illasta tuli mukavan leppoisa. Vaikka takana oli täysi päivä ja ampiaisenpisto terveyskeskusreissuineen, kävimme vielä syömässä roskaruokaa yhteistuumin. Näyttelijät kyydittiin kotioville.
Autonkuljettajat, Niksu etenkin, joutuivat tänään moninverroin ylimääräisiin töihin - etenkin kun akut reistailivat ja kaipasivat latausta vähän väliä - mutta selvisimme hyvässä hengessä. Toivottavasti jatkossa selviämme vähemmällä.
Kotona taas yhdeksältä, mutta olo oli kevyempi. Ehkä kuvauspäivä oli vähemmän rankka kolmen tunnin tauon ansiosta, ehkä oli vain varmempi olo. Katselin läpi materiaalit ja lueskelin käsikirjoitusta seuraavaa päivää varten. Edessä olisi äksönkohtaus ja lisää yllättäviä käänteitä.
TI 5. ELOKUUTA
Ohjelmassa oli kohtaus numero neljä, jossa isoveli tyttöystävineen metsästävät vesiliskoja traagisin seurauksin: isoveli kaatuu ojaan ja lähtee häntä koipien välissä jonnekin metsän siimekseen häpeämään.
Päivälle oli ennustettu sadekuuroja, joten olimme varustautuneet (lähes) pahimpaan. Tavarat pidettiin pakkausvalmiina ja sateenvarjoja oli mukana puolen tusinaa. Laralle ja Netalle vakuuttelin, että harrastajaelokuvassa on niin harvoin varaa sellaisen ylellisyyteen kuin vesisade on, että se pitää kyllä hyödyntää, jos kohdalle osuu. Aurinkoisia päiviä uskaltaa kyllä käsikirjoittaa, mutta käsikirjoitapa kohtaus vesisateeseen. Kuvauspäivää on hankala varata etukäteen.
No, kävi niin että aurinko paistoi. Työskentely sujui rutiinilla aina Kallea ja Kallen taukoja myöten. Tällä kertaa päätimme Laran kanssa yksimielisesti kääntää kuvausjärjestyksen taas ympäri. Koska Anne ja Max tekivät vakaata työtä, päätimme kuvata ne ensin. Kohtaus olisi pitkä, joten rakenne vakiintuisi ehkä paremmin näin. Ratkaisu osoittautui jälleen hyväksi. Kohtauksessa oli tällä kertaa enemmän toimintaa, joten Kalle oli heti alusta paremmin läsnä. Se näkyi yllättäen improvisointina: Kalle yhdisteli repliikkejä ja oikoi välillä. Kohtaus toimi, mutta ei mennyt aina ihan käsikirjoituksen mukaan, mikä tulisi vaikeuttamaan eri ottojen leikkaamista keskenään. Kun muutama otto (turhan paljon) oli veivattu hyvää mutta omia teitään kulkevaa kohtausta, tajusin, että sekalaisessa järjestyksesä heittämäni ohjeet eivät mene perille. Pyysin Kallen vähän sivummalle ja kävimme rauhallisesti läpi mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Seuraava otto meni heti putkeen ja perille. Eli: ei pidä hosua. Paljon enemmän menee aikaa siihen.
Pahimmat ongelmat syntyivät säästä. Valo vaihteli jatkuvasti pilvien mukana. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja kantoi Turunväylän äänet kuvauspaikalle. Lentokoneetkin olivat vaihtaneet noususuuntaansa.
Olimme päässeet puoliväliin kohtausta, siihen kohtaan jossa alkaisi tositoimet. Maxin oli tarkoitus kaatua ojaan. Päätimme pitää ruokatauon, kun pilvetkin alkoivat tummua. Viimeisiä yksityiskohtia kuvatessa saapuivat ensimmäiset pisarat. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti. Pakkasimme hirveällä kiireellä ja suljimme auton ovet. Taivas aukeni. Parin minuutin päässä sade yltyi yhtäkkiä ja pilvet heittivät kunnon raekuuronkin päällemme. En tiedä miten kuskit näkivät eteensä, sillä minä en nähnyt tuulilasin läpi juuri mitään. Pakenimme sisälle ja lämmitimme ruokaa. Sateen loppumista odotellassa katsoimme inspiraatioksi Tekohengistystä-elokuvan, jossa myös ryömitään ojassa. Lähdimme toiveikkaana kohti kuvauspaikkaa.
Kuvauspaikka näytti hieman märältä. Olisikohan mahdollista jatkaa? Voisiko kuvan rajata siten, ettei muutosta juuri huomaa? Tai voisiko muutamat sadepisarat tuoda mukaan elokuvaan. Niillä voisi ehkä lisätä kieli-poskessa-dramatiikkaa kliimaksikohtaan. Jos ukkonenkin vaikka jyrähtäisi. Kyllä kyllä, se olisi hyvä. Mutta. Yksi oli jäänyt pois laskuista. Tiedättekö mikä on valuma-alue? Ei se mitään, mutta Mankkaanpurolla se on iso. Alle tunnin mittaisen kuuron jälkeen oja oli leventynyt noin metrin. Veden pinta oli noussut monta kymmentä senttiä. Vesi oli kaikesta savesta sameaa ja kaiken lisäksi rekvisiittana ollut kakkosnelosen pätkä ajelehti jossain alajuoksulla kohti Suomenlahtea. Emme oikein tienneet mitä muuta tehdä kuin nauraa. Ja sitä tehtiin sitten.
Kun olimme toipuneet, sovimme jatkavamme kohtauksen kuvaamista seuraavana maanantaina, jos se vain kaikkien aikatauluihin ja sääennusteisiin sopisi. En tiedä oliko Max huojentunut vai harmissaan, kun ojaan kaatuminen lykkääntyi. Palasimme tukikohtaan ja söimme karkkia. Netta kirjoitteli muistiinpanoja puhtaaksi torstaita varten, jolloin tuotannon vetovastuu siirtyisi Liisalle. Olimme vähän tyhjin käsin, etenkin kun edessä olisi vielä yksi välipäivä.
Kun muut olivat menneet, purimme Tompan kanssa ylimääräisen energian lettujen paistoon. Valmistaikinasta ei oikein ollut mihinkään. Torstaina sitten taas.
KE 6. ELOKUUTA
Tänään on ollut välipäivä. Käytin sen hyödykseni kiertämällä torstain kuvauspaikat läpi. Vaikeinta olisi löytää metsästä paikkaa, jossa voisi kuvata pannaamalla pitkän pätkän juoksua. Aluskasvillisuus on kuuman kesän aikana kasvanut niin runsaaksi. Silta, jonka alla kuvattaisiin oli paikallaan ja näytti yhä hyvältä miljööltä. Huomasin kuitenkin, että valo osuu sillan alle parhaiten keskipäivällä, joten järjestelin mielessäni kuvausaikataulua hieman uuteen uskoon. Juoksukuvat voisi siirtää kuvattaviksi vasta siltakuvien jälkeen. Ja jatkaa niistä sitten suoran niittykuviin kronologisesti.
Niitty kasvoi myös pitkää heinää ja pujoa ja horsmaa ja ties mitä eikä ollut niin idyllinen kuin aiemmin kesällä. Sopiva paikka kuitenkin löytyi. Mukana ollut kompassi auttoi valon suunnan määrittämiseen. Niityn ensimmäinen kuva kuvattaisiin voimakkaalla laajakulmalla, joten siinä ei saisi olla vastavaloa - mieluummin päinvastoin. Vastaavasti telellä kuvattavaan juoksukuvaan voimakas takavalo voisi toimia hyvin.
Kävin vilkaisemassa myös kuvausojaa, joka pääsisi etsimeen jälleen perjantaina. Kaikki oli asettunut ennalleen, aikaan ennen vedenpaisumusta. Paitsi se kakkosnelonen. Se on jossain etelässä ny
TO 7. ELOKUUTA
Päivän ohjelmaan kuuluivat elokuvan kaksi tärkeintä kohtausta (jos ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen erityisasemaa ei lasketa). Lisäksi oli tarkoitus kuvata muutamia pätkiä juoksua metsässä, reppuselässä ja ilman.
Heti aluksi huomasimme, että Kallen hattu oli jäänyt kotiin. Sitä ei kuitenkaan tarvittu ensimmäisenä kuvattavassa kohtauksessa, jossa istutaan sillan alla, joten päätimme noutaa sen myöhemmin. Ajoimme tukikohdasta parin kilometrin päähän kuvauspaikalle ja pystytimme leirin. Niillä paikkeilla kävi ilmi, että myös Kallen sandaalit olivat jääneet hatun seuraksi, joten jätimme nekin pois kohtauksesta. Kun olimme päässeet vauhtiin, Niksu lähti noutamaan puuttuvia vaatteita Kumpulasta.
Itse kohtaus oli elokuvassa ensimmäinen, jossa Kalle ja Katariina saivat kunnon kontaktin. Kun aiemmissa asetelmissa oli istuttu ojan molemmin puolin, istuttiin nyt ihan vierekkäin. Kun vielä istuttiin sillan alla hämärässä, oli tilanne mukavan intiimi ja mukana alkoi olla elokuvanteon fiilistä. Olimme suunnitelleet kuvaavamme puolet kohtauksesta yhdellä kuvalla, jossa istutaan vierekkäin. Emme kuitenkaan saaneet kasaan yhtään täysin ehjää ottoa, joten leikkausvaiheessa täytynee turvautua kuvakulman vaihdoksiin ja välikuviin. Vaikka kohtaus olikin pitkä ja etenkin loppupuolta kuvattiin kolmeasta eri kulmasta, säilyi keskittyminen mainiosti - ehkäpä kiitos aiempaa intiimimmälle miljöölle.
Puitteet olivat muutenkin melko kiitolliset. Sillan alla oli hämärää, mutta olimme valinneet kuvausajankohdan siten, että aurinko osuu puiden välistä hieman toiseen reunaan. Näin saimme kasvoille valoa ilman erillisiä valaisimia. Kovahkoksi yltynyt tuulikaan ei vaivannut niin paljon puron uomassa, vaikka puiden lehtien havinasta ei päästykään eroon. Kimillä (äänisuunnitelija/-leikkaaja) on hieman töitä taustan siistimisessä rauhallisemmaksi.
Kohtauksen haasteellisin kohta oli aivan lopussa, jossa Kallen piti suuttua Katariinalle. Vielä harjoitusvaiheessa oikeanlaista kontaktia ei meinannut löytyä. Luulen, että Kalle vielä hieman ujostelikin - meitä tai Katariinaa - kun piti heittäytyä tunteelliseksi. Tavalla tai toisella oikea vaihde lopulta löytyi.
Katariinan kanssa pohdimme ja elokuvan valmisteluvaiheessa tytön hukuttautumisen motiiveja. Päädyimme aika abstrakteihin ja väljiin päätelmiin. Tässä nimenomaisessa kohtauksessa kuitenkin olisi kysymys juuri siitä - miksi tyttö on lähtenyt? Sitähän poika kysyy, vaikkei ehkä itse tiedäkään. Tyttö tietää. Pyysin Katariinaa miettimään jonkun konkreettisen syyn. Jotain mitä pojalle ei voi kertoa, jotain mitä poika tuskin edes ymmärtäisi. Mitä se sitten oli, jää Katariinan tietoon. Tarinan kannalta sillä ei minusta sinänsä ole oleellista merkitystä. Näin vain on kuulunut tapahtua. Muutenkin kohtauksessa puhuttiin kuolemasta, sillä jotain sellaistahan "järvi" edustaa.
Katariina sai selvästi paljon tukea Kallen läsnäolosta ja kahdenkeskinen kemia alkoi toimia. En tiedä olisiko jo alkukohtauksissa pitänyt yrittää saada välimatkaa pienemmäksi? Oja asetti omat rajoitteensa ja käsikirjoituskin vaati sijoittamaan näyttelijät omille puolilleen. Hankala sanoa. Ehkäpä vasta olen viisaampi vasta sitten, kun elokuva on valmis.
Käytyämme tukikohdassa vessassa ja viemässä yhden akun lataukseen, kuvasimme muutamia juoksukuvia. Alunperin ne oli tarkoitus tehdä kamera-ajoina, mutta ajan ja resurssien puutteessa jouduimme tyytymään pitkällä telellä kuvattuihin pannauksiin. Vauhtia niilläkin saa, mutta tietysti huomattavasti latteampaa. Välillä pilveen piiloutuneesta auringosta huolimatta pysyimme hyvin aikataulussa ja pääsimme pitämään tarpeellista taukoa ennen illan kliimaksia.
Ajoimme auton laittomasti ulkoilupolkua pitkin niityn laidalle ja purimme a-tikkaat katolla. Kamera piti saada laajakulmineen mahdollisimman ylös, jotta Kalle ja Katariina mahtuisivat juoksemaan kuvan poikki kameran ali. Luonnollisesti kuva päättyisi idylliseen tilttaukseen kohti horisonttia. Käyttämämme 0,3x-laajakulma asetti tähän pieniä rajoitteita: vaikka laaja perspektiivi onkin komea, suorien linjojen vääristyminen on melko häiritsevää kameran liikkuessa. Yritimme hyödyntää sitä tehokeinona. Valon suunnasta tuli yllättävä ongelma: takaviistosta paahtanuut ilta-aurinko piirsi myös tikkaiden varjot terävästi. Naamioimme tikkaat pajupensaaksi muutamalla oksalla ja jesseteipillä.
Itse kohtauksen dialogi oli ällistyttävä. Yhdellä kuvalla kuvattu makoilu heinikossa oli silkkaa suomilyhytelokuvaa, hyvässä mielessä. Kalle ja Katariina hehkuivat ja valo hehkui. Minulla ei ollut paljon tehtävää. Jotain niin maagista hetkessä oli, että voi vain toivoa, että edes osa siitä tarttui nauhalle. Tämä on hyvä huipennus. (Ja taas mietin niitä muita kohtauksia - pärjäävätkö ne näiden rinnalla?)
Hienosti aikataulussa pysyttyämme (kello oli noin kahdeksan illalla) oli kiva aloittaa perjantain odottelu. Edessä kun olisi kamala, joskin lyhyt päivä.
PE 8. ELOKUUTA
Perjantaiaamu alkoi aikaisella herätyksellä ja Huomenta Suomi -ohjelman haastattelulla. Toimittaja Outi Turunen teki juttua harrastajaelokuvasta ja halusi tulla kuvaajineen seuraamaan IAT:n työskentelyä. Kun tiedotusvelvollisuudet oli hoidettu, Lara tuli hakemaan tavaroita ja ajoimme läheiselle kaupungin varikolle. Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten ehdimme katsoa takapihalta paikan, joka edustaisi elokuvassa työmaata. Hetken kuluttua hallien siimeksestä pyyhälsi paikalla kauhakuormaaja, joka oli meille rekvisiitaksi luvattu. Kuvasimme kolmen kuvan kohtauksen, jossa työmies ja poika kohtaavat.
Työmiehen roolissa on Jussi Vehkasalo, jonka komedialliset kyvyt huomattiin jo Kaikki on hyvin -elokuvassa ja sittemmin Jumala-musiikkivideon bussikuskin roolista. Ja sitä saimme! Minulle ohjaajana oli hyvin kiitollista, että Jussi oli rakentanut itselleen valmiiksi hyvän hahmon näinkin pientä roolia varten. Hioimme vähän suurimpia kulmia pois ja pyysin, että Jussi yrittäisi saada pojan omalle puolelleen. Työmiehestä syntyi aika inhimillisen hoopo tyyppi.
Seuraava kohtaus (kohtaus 7, vesiliskon pelastaminen) kuvattiin tutulla ojalla Porttiniityssä. Tomppa oli mennyt jo edeltä kiinnittämään työmaa-aitaa taustaksi sillä välin, kun kuvasimme Laran kanssa vielä muutaman kuvan verran kauhakuormaajan kauhomista. Ojalla alkoikin sitten vajaan kolmen tunnin mittainen juosten pissiminen. Kauhakuormaaja lähtisi pois ennen kahta ja Kallenkin pitäisi päästä samoihin aikoihin hyppäämään auton kyytiin Nihtisillassa. Aikaa ei siis juuri hukattu.
Ensin kuvattiin kuvat, joissa kauhakuormaajaa piti liikuttaa. Menivät jotenkuten. Sitten vietiin kuljettaja takaisin varikolle omien töidensä ääreen ja jatkettiin pysäköidyn koneen kanssa. Kiireestä huolimatta dialogi työmiehen ja pojan välillä sujui kohtuullisesti. Jussi jatkoi hahmonsa kehittelyä oli jälleen kertakaikkisen mainio. Mietin hetken, että kuinka silmiinpistävä tyyppi työmies saa olla, mutta annoin mennä. Alussa hieman pelottavakin työmiesarmeija sai näin ihan uudet kasvot. Lähtökohdaksi otimme kiireen ja turhautumisen - ja sen jälkeen vielä turhautumisen omaan asenteeseen. Kallea hieman häiritsi Maikkarin kuvausryhmä, mutta Jussin panos piti kohtauksen vauhdissa.
Dialogin jälkeen kuvasimme sitten sekalaisen ryppään erinäköistä juoksemista, vesiliskonpelastusta ynnä muuta. Aikaa ei ollut juuri miettimiseen, vaan menimme ennakkosuunnitelmien mukaan. Jos jokin ei toiminut, sen annettiin olla toimimatta ja haettiin ratkaisua jostain muualta (esim. leikkauspöydästä sitten). Sattumalta hoksasimme käyttää vedenpinnan heijastusta kuvassa, joka ei muuten ottanut toimiakseen. Kaikenkaikkiaan oli onni että ratkaisevat kuvat, joissa vesilisko nostetaan vedestä, olivat jo etukäteen olemassa.
Kalle alkoi olla kuvausviikon jäljiltä aika väsynyt, etenkin kun kunnon taukoihin ei ollut varaa. Edessä odottava viikonloppu maallakin taisi olla jo ajatuksissa. Ehkäpä... jos kerran pärjäsimme pitkään ilman kauhakuormaajan kuljettajaa, olisimme voineet aloittaa tuntia aiemmin ja pitää päivällä tunnin tauon?
Tulipa tehtyä kuitenkin. Nyt enää maanantain uusintakuvaukset ja sitten seuraavan sunnuntain pitkähkö sisäkohtaus. Niin - ja sitten vielä uimaan. Sain vedenalaiskuvaaja Jukka Sulorannankin kiinni. Ehkä sen voisi lykätä sinne samalle sunnuntaille, huipennukseksi.
(EPILOGI)
(Sisäkuvia odotellessa valkeni, ettei kakkoskohtauksen dialogi toimi. Poika ja tyttö eri puolilla ojaa paljastui yhdeksi maailman huonoimmista ratkaisuista. Kohtauksesta paljastui myös muuta kohtalaisen huonoa, lähinnä ohjaukselliselta kannalta. Kuvasimme kohtauksen uudelleen eräänä maanantaisena iltapäivänä, kun kaikki olivat väsyneitä ja jotkut ärtyneitäkin. Siitä tuli hyvä. Ja se poika vedessä -kuva... sitä ei sitten käytetty ollenkaan.)
