Kuvausliivit ja kurahousut
Tekemisen puutteessa, taas kerran, kehittelimme erilaisia käsikirjoituksia ircin avulla keskustellen. Ismo oli ihan haltioissaan kotinsa lähistöltä löytyneestä ojarummusta ja pururadasta, jonne oli laitettu valot. "Siellähän voisi kuvata jotain". Jotenkin ihmeen kaupalla sitten syntyi käsikirjoitus, joka muodostui tyylilajiltaan farssimaiseksi hillittömäksi komediaksi, jossa tuli revitellä vähän joka kohdassa.
Ensimmäinen selkeä linjaveto oli, että nyt tehdään käsivaralla kuvattu elokuva. Käsivarakuvaus on tietyssä mielessä todella hieno asia: se voi parhaimmassa tapauksessa tuoda elokuvaan juuri niin paljon intensiteettiä lisää, että katsoja ei koe enää olevansa vain staattisen ikkunan läpi tiiraileva sivullinen, vaan elokuvan tapahtumiin sisälle pääsevä, ja joutuva, henkilö. Jalustalla kuvatessa voidaan korostaa sitten muita asioita, jotta samaan tavoitteeseen päästään, mutta käsivarakuvaus on elokuvan kuvaustavoista mitä omin tällaiseen elokuvaan, jonka halutaan välittyvän katsojalle hyvinkin vilpittömänä.
Koska elokuviemme pääasiallinen levityskanava on ollut Internet, olemme joutuneet karttamaan käsivarakuvausta sen heiluvuuden vuoksi. Internet-julkaisuun olennaisesti liittyvä elokuvan pakkaus, jotta sen latausajat saadaan pysymään inhimillisinä, ei toimi heiluvalla kuvalla niin hyvin kuin jalustalla kuvatulla staattisemmalla kuvalla. Tämä oli tiedossa, mutta koska kyse oli tietynlaisesta irroittelusta, emme edes keskustelleet asiasta. Internet-katsojien pitää tällä kertaa katsoa vain hieman tarkemmin.
Elokuvan kuvaustapaa voisi osittain luonnehtia myös dokumenttimaiseksi. Siksi varsinaista kuvakäsikirjoitusta ei luotu lainkaan, vaan pohdittiin millaisia kuvia tarvitaan ja niistä tehtiin löyhä kirjallinen lista, jotta olisi helpompaa pitää mielessä mitä on kuvattu ja mitä pitää vielä kuvata. Erityisesti elokuvan kohokohdassa, ns. ojarumpukohtauksessa, kuvalista astui mitä korkeimpaan arvoonsa, sillä tämän hankalasti kuvattavan kohtauksen hoitamiseksi kunnialla läpi piti suunnitella hieman näyttelijöiden ja kuvaajan logistiikkaa. Mitä tapahtui ja missä järjestyksessä, kaikki selvisi kuvatessa kuvalistasta.
Kiersimme kuvauspaikkoja useaan kertaan. Varsinkin ojarumpua käytiin katsomassa monesti, paljon useammin kuin muita paikkoja. Vaikka koetin saada ojarumpuun tuntumaa kuivaharjoittelulla useampaan kertaan, en kyennyt missään vaiheessa oikein suhtautumaan siihen sillä tapaa, että olisi ollut sen kanssa sinut. Omalla tavallaan oli hyvä, että Ismo halusi välttämättä kuvata ojarumpuotokset itse, sillä minä en vielä niin haltioissani asiasta, että hankalat olosuhteet eivät olisi vaikuttaneet suoritukseeni.
Kuvausten koittaessa oli melkolailla sellainen sää kuin olin alunperin toivonut: aamupäivästä puolipilvistä ja iltapäivällä pilvistä. Tämä kontrasti olisi omiaan elokuvan tunnelmanmuutoksille, joita elokuvaan mahtuukin useampia. Aurinkoinen sää aiheutti kuitenkin omat ongelmansa: kuvauspaikkaa valittaessa en ollut kiinnittänyt kuvaussuuntaan huomiota, ja kuvatessa sainkin nauttia hienoista vastavalon aiheuttamista lens flareista. Ajattelimme sanoa, että ne on sillä Ismon RealTime-kortilla tehty, rendautuivat tosi nopeasti sen hienon 3D-add-onnin vuoksi. Eivät ne ihan niin pahat ole kuin voisivat olla, onneksi.
Jo heti kuvauspäivän alussa oli taas selvää, että jonkinlaiset kuvausliivit olisi hyvä olla yllä. Silloin saisi kannettua kaikki tarpeelliset tavarat, kuten suotimet ja laajakulmat, mukanaan inhimillisimpiin paikkoihin. Kamalan säätämiseni takia aamupäivä oli ihan silkkaa jahkaamista: polarisaatiosuodin kiinni, vastavalosuoja kiinni, molemmat irti, laajakulma kiinni. Kuvataan. Eipä sittenkään...
Autossa kuvaaminen oli minulla aivan uusi ulottuvuus. Varsinkin isolla kameralla kuvatessa ilman monitoria oli vaikea rajata kuvia, sillä oikeaan paikkaan pääsy ei aina ollut mahdollista. Ahtaassa paikassa laajakulmakin venyttää kuvaa
tuoden etualaa esille ja saaden sisätilan näyttämään pallolta. Näin jo etsimestä kuvattaessa, että lapsen kurkotukset hyökkäävät silmille, mutta kun ei voi mitään niin ei voi mitään.
Sitten kuvaukset alkoivatkin sujua. Kuvattiin kärrystä, käsivaralla, jalustalla ja putken läpi. Kaikki tuntui menneen nappiin. Jopa kuvat tytöstä, joka ujosteli jonkin verran kameraa, onnistuivat. Niistä kaikkein tunnelmallisimmat olivat taas Ismon heiniä: kuvatessaan ohjaaja saattaa saada vähän lisää tutinaa näyttelijään ollessaan itsekin läsnä tilanteessa. Tässä tapauksessa vielä näyttelijän ikä oli merkitsevänä tekijänä. Ohjaajan side Suviin oli kyllä parempi kuin minulla.
Valmistauduin ojakohtaukseen pukemalla itseni sadeasuun ja saappaisiin. Tiedossa oli mutaa ja kuravelliä sekä ennenkaikkea minullekin ihan uudenlaista kuvaustapaa. Tässä ojakohtauksessa oli jotain samaa kuin Kaikki on hyvin -elokuvan nuorisokohtauksessa, mutta miljöö on paljon moniulotteisempi. Ihan käytännössä se ilmeni niin, että liian lähelle näyttelijöitä ei päässyt kuin yhdestä suunnasta ojassa ollessaan. Muualla kamera törmäili pajukon oksiin ja
tärähteli törmäyksien takia. Kuvaaminen oli varsin haastavaa siinä mielessä, että joutui priosisoimaan eri ottojen
välillä sen mitä kuvasi. Homman piti mennä läpi aina kerralla, koska näyttelijöiden likaantundien vaatteiden tilalle ei ollut vaihtovaatteita. Siksi minullakaan ei ollut saumaa mokata.
Tämän elokuvan kuvauksista jäi kyllä paljon käteen. Jopa niin paljon, että piti purkaa hieman tuntoja ja viedä homma astetta pidemmälle. Kun ajoimme autolla vanhalle Lahdentielle kuvataksemme isän ja nuoren naisen porhaltamista, pistin kameraan slow shutterin päälle, kamera kainaloon ja menoksi. Kuva oli varmasti vauhdikkaampaa kuin mitä meillä elokuvassa on, Ismolle se ei vaan kelvannut.
