Oravia ja analyysiä
Tekohengitystä-elokuvan tekeminen toi taas uusia haasteita. Oikeastaan ensimmäistä kertaa päärooleissa oli aikuisia. Niin ikään yhdessä pääroolissa oli lapsi. Kaikki on hyvin -elokuvan pienoisrooleja lukuunottamatta olimme tähän asti käyttäneet enimmäkseen teini-ikäisiä näyttelijöitä. Käsikirjoitus oli hyvin tapahtumakeskeinen, se oli myös ehkä ensimmäistä kertaa kirjoitettu oikeaoppisesti siihen muotoon. Meidän piti siis rakentaa uusi lähestymistapa kohtausten rakentamiseen.
Jos aiemmin käsikirjoitus oli antanut (yhdessä ohjaajan tulkinnan kanssa) välillä tartkatkin puitteet hahmoille ja usein jopa hahmojen motiiveille, lähdettiin nyt sille luovemmalle tielle. Kun näyttelijät olivat saaneet käsikirjoitukset (ja suostuneet projektiin!), pidimme kahvilassa parin tunnin istunnon tekstin parissa. Henkilöiden välisistä suhteista oli annettu vain välttämättömät tiedot, joten tapaamisen tarkoitus oli rakentaa lyhyet historiat näiden raamien pohjalta. Näyttelijät olivat jo etukäteen luoneet muutamia skenaarioita, joista yhdistelemällä ja kehittelemällä saimme aikaan melko perinteisen mutta toimivan kolmiodraama-asetelman. Missä oli tavattu, mitä oli tapahtunut edellisenä päivänä, mitä oli tarkoitus tapahtua tänään - minkälaisia vaatteita äiti käyttää ja millaista musiikkia isä kuuntelee. Ja niin edelleen.
Viikon kuluttua pidimme harjoitukset. Arvelimme, että ainoastaan viimeinen kohtaus vaatisi vielä kehittelyä, joten jätimme sitä edeltävät tapahtumat kahvilasession pohdintojen varaan. Susannan oli kuitenkin tarkoitus pohtia monologi automatkaa varten seuraavan päivän kuvauksiin - metodi oli sama kuin Enkelin alkukohtauksessa, jossa Sallaroosa Lehtonen jutteli sädehtivästi. Tekohengityksen automatkassa voi muutenkin havaita tiettyjä yhtäläisyyksiä.
Mutta metsään. Koska itse kohtaus oli tarkoitus toteuttaa varsin äärimmäisissä olosuhteissa, katsoimme parhaaksi tehdä harjoituksissa päinvastoin. Siirsimme ojan tapahtumat yksinkertaisempaan ympäristöön: kivenlohkareen eteen ja taakse. Mukavuuden ohella taustalla oli toinenkin ajatus: jos ja kun kohtaus saataisiin toimimaan näissä yksinkertaisemmissa lavasteissa, siirtyminen kuvauspaikalle ei ainakaan latistaisi sitä. Useaan kertaan harjoiteltu tilanne saattaisi muuten muuttua kaavamaiseksi.
Aloitimme kohtauksen rakentamisen melko teknisestä läpiviennistä. Pikkutyttöä esittäneen Suvin oli määrä tulla vasta hieman myöhemmin, kun kohtaus kulkisi jo omalla painollaan. Tämä osoittautui rakentavaksi ajatukseksi. Susannan ja Mikon kehitellessä hetken omaa dialogiaan kävimme Minnan kanssa lyhyesti läpi äidin saapumisen kahden stand-inin kanssa. Kun asetelmat olivat selvät, aloimme käydä kohtausta läpi; välillä alusta loppuun ja välillä jotain siltä väliltä. Mikon ja Susannan dialogi lähti luontevasti liikkeelle, mutta lähti välillä improvisoinnissaan rönsyilemään. Alkuperäinen ajatus uteliaasta nuoresta naisesta käännettiin enemmän haaveilevaan suuntaan ja isän levollisuus sai sopivan kolhun, kun sovimme läheisen talon esittävän isän kotia. Jännite näytti juuri sopivalta. Äidin saapumisessa ensimmäiseksi virheeksi osoittautui kirjakielelle kirjoittamani dialogi. Ensimmäiset läpimenot käytettiinkin sen uudelleenmuotoiluun. Improvisoinnin tueksi tarkoitetut repliikit tahtoivat helposti tarttua näyttelijöiden mieleen.
Seuraava ongelma tuli kohtauksen rytmissä. Kauhistuneen äidin piti olla yhtäaikaa huolissaan isästä ja tyttärestä - mikä luonnollisesti on mahdotonta. Myöskään poukkoilu paikasta toiseen ei ollut mahdollista. Kokeilimme siis terästää äidin tohinaa liittämällä jokaiseen sanaan ja liikkeeseen isän vetämistä pois kiven takaa. Ajatukseni ei ollut kovin selkeä, mutta jotakuinkin tällainen siitä tuli: ensisijaisesti keskity isän pelastamiseen, repliikit tulevat siinä sivussa, jos ovat tullakseen. Tiivistahtisinta kohtaa, jossa äidin pitää perheensä lisäksi huomioida myös nuori nainen, säestin heittämällä Minnalle sattumanvaraisesti asioita ja henkilöitä, jotta pitää mahdollisimman nopeasti huomioida. Metodi muistuttaa hieman harjoitusta, jossa henkilö B puhuu henkilö A:n sisäistä monologia, ja A pyrkii seuraamaan ajatuksiaan parhaansa mukaan. Tämä olisi voinut toimia paremmin toteutettuna vieläkin hedelmällisemmin, mutta kenties ajatuksesta on joskus vielä hyötyä.
Suvin (pikkutyttö) ohjaaminen oli mielenkiintoinen kokemus. En oikeastaan ymmärrä mitään lapsista, juuri sen enempää kuin ohjaamisesta noin yleensäkään, joten yritin improvisoida. Ensimmäinen ja tärkein huomio oli: Suvin kanssa olisi pitänyt olla sinut jo muutamaa päivää ennen kuvauksia. Nyt harjoituspäivä meni vähän ujostellessa puolin ja toisin. Ensi kerralla sitten ollaan vähän aikaisemmin liikkeellä. Metsäkohtauksen alku, jossa tyttö kävelee muina miehinä suuressa metsässä piti saada näyttämään juuri siltä miltä se kuulostikin. Onneksi lapsen uteliaisuus on helposti valjastettavissa hyötykäyttöön. Mikä metsässä olisi kivaa, mitä siellä ehkä näkyisi tai löytyisi. Oravia! Kun katsotte elokuvaa, katsokaa näettekö oravia. Suvi ainakin näki. Harjoituksissa kiven takaa pilkottavat jalat riittivät jännittäväksi elementiksi ja tyttö oli taas heti leikissä mukana. "Kenen jalat tuolla oikein on", Suvi pohti vakavana. Kuvauksissa tämä olikin jo astetta vaikeampaa, koska tytön puhelinkeskustelua kuvatessa ojassa ei ollut ketään. "Jos siellä olisi jonkun kengät", Suvi ehdotti. No, laitoin kenkäni ojaan ja pompin puolituntisen paljain jaloin. Huomatessaan kengät Suvin piti tuijottaa niitä herkeämättä, aina puhelinkeskustelun loppuun saakka. Yritimme Laurin kanssa parhaamme mukaan pitää yllä jännittävää tunnelmaa. ja kun itse toiminta lähti käyntiin, ei mitään ohjausta enää tarvittukaan. Tapahtuman kiinnostavuus- ja jännittävyysarvot olivat riittävät. Olimmeko siis luoneet jotain?
