Elokuva ja todellisuus keskustelevat
IAT on tehnyt elokuvia nyt puolisentoista vuotta. Alun elokuvat (Elokuvissa, Oma maa, Metsä ei vastaa) ovat enemmän extempore-projekteja, joissa on jälkeenpäin helppo nähdä kompromisseja ja oikoteitä - jos kohta myös vilpitöntä tekemisen ja luomisen henkeä. Luonteestaan johtuen elokuvia on kuitenkin hankala analysoida jälkikäteen, sattumanvaraisuuksien summa on huomattava. Jätän ne siis huomiotta.
Allekirjoittaneelle Sokeri on yhä IAT:n tuotannon tärkein elokuva. Sen valmistumisessa oli vielä paljon alkuaikojen huoletonta menoa, joka on nähtävissä vaikkapa tutkittaessa pumppaavia tarkennuksia, halpoja kuvakulmia (ostoskärryt kaupassa) ja puhkipalaneita taustoja. Toisaalta - ehkä olen jäävi sanomaan - sen tarinassa tuntuu olevan henki, joka ei kuolisi edes ATV:n toimittajien käsissä. Ehkä toteutuksen naivius ja suoruus myös jättävät elokuvaan rehellisen leiman; Sokeri ei yritä olla muuta kuin on. Elokuvalla on suuret hetkensä, joita en vieläkään osaisi tehdä paremmin. Sen tapa rikkoa reaalimaailman rajoja pitämällä silti tarinan jatkuvana miellyttää minua.
Suuri ansio Sokerissa kuuluu näyttelijöille. En ole mikään virtuoosi henkilöohjaajana, ja vielä vähemmän olin tuolloin, mutta näyttelijät ovat kiinni rooleissaan välillä niin intensiivisesti, että vasta viimeaikoina olen keksinyt ihmetellä sitä. Ansio siis pois minulta. Sokerissa on se juttu, jota yhä tavoittelen kaikessa mitä teemme. Mikä se on - en osaa nimetä, mutta jollain salatulla tavalla se liittyy vilpittömyyden ja suurudenhulluuden symbioottiseen liittoon.
Sokerin jälkeen kaikki näytti kovin selkeältä: lisää vain tällaisia.
Alkuhuumassa pyöräytettiinkin melko kivuttomasti Matkaseura ja Hyppy, lähes yhtä aikaa. Molemmat ovat muodoltaan melko perinteisiä lyhytelokuvia - tukeutuvatpa vielä samaan lyhytelokuvalliseen keinoon, jossa alku ja loppu toistollaan selittävät toisiaan. Matkaseuraa myös harjoiteltiin etukäteen melko ansiokkaasti. Jälkeenpäin katsoen on helppo harmitella Matkaseuran teknisiä rasitteita. Yhden bussimatkan aikana kuvattu ja äänitetty dialogi kärsii häiriötekijöistä, eikä se siksi ole täysin kilpailukykyinen. Tematiikka on kuitenkin elokuviamme katsoneelle tuttu, ja tässä vaiheessa vielä tuore. Muutoin Matkaseura pysyy siinä kategoriassa, jossa mystiikka jää arkipäivän tasolle, vaikka Tiinassa onkin oikea ripaus enkeliä (vrt. Enkeli-elokuva - ja ennenkaikkea, jos muistat, vertaa Breaking the wavesin vastaavaan kohtaukseen).
Ovet olivat avoinna, mutta minulla oli pakkomielle: eräs lähipiiristä tuttu tarina vaivasi päätäni. Lisäksi vaivasi suuruudenhulluus. Kuusi pääroolia ja näyttelijää, mitä minä ajattelin! Ensimmäisestä tuli silti mainio harjoitus, joka kuitenkin palautteen perusteella tuntui jäävän etäiseksi katsojalle. Liioittelematta se on kuitenkin parasta IAT:ta mitä tulee tarinankerrontaan. Veikö siis klassinen kerronta mukanaan elokuvan hengen? Olisiko pitänyt olla mystisempi? Olisiko pitänyt tehdä myyvä nuorisoelokuva med sex och kärlek? Kaiken kaikkiaan laskettakoon katsojan eduksi pitkällä tähtäimellä se, että Ensimmäinen opetti tekijöilleen valtavasti. Hyvässä.
Jos luet elokuvien selostuksia sivuiltamme, huomaat, että palaan vähän joka välissä siihen, mitä se ja se elokuva yhdistää edellisistä. Enkeli sitten yhdisti ihan kaiken. Se on kuitenkin niin kummallinen elokuva, että jopa minun on hankala analysoida sitä. Kuvallisesti se on visuaalisinta IAT:ta ja kaikinpuolin varmasti kauneinta, mutta olisiko sille ehkä kuitenkin ollut hyväksi vhs-kamera ja kotiin unohtunut jalusta? Lainaten kuvaussihteeriämme: "Lars von Trier ei olisi tehnyt näin." Enkelin tuotantoprosessissa näkyy, että se on tehty runon pohjalta - se on tehty kuin runo. "Olisi syytä harjoitella, Amor-kultaseni, sinähän vuodat verta" kuitenkin tiivistää hauskasti IAT:n tuotannon tähänastiset vaiheet ja hyvä niin. Olisimmeko muuten osanneet koskaan lopettaa?
Nyt työn alla on jonkinlainen muotoharjoitus (kun puhun harjoituksista, en tarkoita etteikö kyseessä olisi itsenäinen elokuva). Uudenvuoden aatossa liikumme monella uudella alueella ja se on tekovaiheessa tullut vasten kasvoja useammankin kerran. Kaikinpuolin se on kuitenkin hyvin oikeaoppinen elokuva. Sen reikäinen käsikirjoitus suorastaan pakotti meidät rakentamaan jokaisen kohtauksen lähes tyhjästä näyttelijän ja roolihahmon ehdoilla. Komeiden kuvien ja raikkaamman leikkauksen ohella siinä pitäisi siis näkyä myös syvempiä vivahteita - vaikka katsoja ei nyt täysin käsittäisikään mistä on kyse.
Tässä vaiheessa kuuluu taas tokaista, että kaiken tämän jälkeen meitä ei pidättele mikään.
5.2.2001
Ismo Kiesiläinen
ohjaaja
